Lauantai 19.1.2019
"
Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Hepr. 13:7

Saman auringon alla

26.3.2015 06:49 | Kaisu Tuomaala
Astun marketin ovesta sisään, olen yksin. Udmurtialaiset tytöt tulevat vastaan käsikynkkää, keskenään pulisten, ilahtuvat. Sitten juttelemme, puhumme ilmoista, tuulesta ja auringosta, joka on tullut taas, ja on kirkas. Tytöt ovat iloisia, puhe on hiljaista ja solisevaa, mutta ymmärrämme toisiamme. 

He ovat Uralilta, jossa elää udmurtteja, komeja ja mareja, opiskelijatytöt, joiden kanssa kuljeskelimme joinakin pyhäpäivinä pitkin Tarton katuja, puistoja ja hautausmaita. Oli kevät, aurinko paistoi ja puut olivat paljaita valossa. Kävelimme ja pulisimme. 

Viro ei ollut heidän oma kielensä, ei myöskään venäjä, heillä oli omat kielensä, joita he puhuivat keskenään, mutta yhdessä he puhuivat venäjää.  Kaduilla puhuimme sen maan kieltä, missä olimme, etsimme yhtäläisyyksiä sukulaiskielistä, joitakin sanoja myös löysimme. Tytöt kertoivat kaupungista, josta olivat kotoisin, sukulaisistaan, mummosta, joka asui heidän luonaan. Melkein näin sen mummun, hyväntahtoiset kasvot, kirjavan huivin, villatakin ja sipulimaan pienellä takapihalla.

– Kuka on vihollinen, kysyy viisivuotias, kun vispaan puuroa.
– Onko se mies vai nainen, kysyy poika pää kallellaan. 
– Ai sielunvihollinen? 
– Niin.
– Se on sellanen, joka sanoo ihmisen mielessä, ettei kannata olla uskovainen, ettei kannata uskoa taivaan Isään.
– Mää kyllä aina tiiän, että kannattaa olla uskovainen, sanoo poika päättäväisesti. 
– Silloin ei tarvi niin pelätä, kun tietää, että taivaan Isä tietää tämän kaiken, pitää huolta.
– Nii-i.
– Miks sää jä iskä ette koskaan pelkään mitään?

Vilkaisen poikaa. Niin, ei mörköjä, ei joulupukkia, ei varkaita… Kaikkea poika ei tiedä. Luen hajamielisesti Euroopan poliittisesta tilanteesta. Isoisän, ukin ja mummun kokemukset tulevat mieleen. Oli talvi, oli kylmä ja paljon lunta, miehet olivat puolustamassa isänmaata itärajalla. Ukki toimi lähettinä, kirjoitti niistäkin ajoista päiväkirjaa. Isoisä ei puhunut koskaan sodasta, iltaisin istui plyysikeinutuolissa ja luki Kansa Taisteli -lehteä. Isoisä oli hyvä ampuja, salissa oli seinällinen pokaaleita tarkkuusammunnoista. Isoisä sanoi aina, että aseella ei saa koskaan osoittaa ihmistä.

Muistan udmurttitytöt marketin tuulikaapissa, tulevat vastaan käsikynkkää. Astun askelen taaksepäin, kerron kuinka kirkas ilma tuolla, hieno kevät, astun askelen, olen takaisin ulko-ovella. Pian jatkamme: minä ostamaan mustaherukkamehua ja tummaa leipää, tytöt ulos. Kaupassa on väljää ja vähän ihmisiä, mehuhyllyjen välissä tajuan, että jutellessa astun taaksepäin: Mietin sitä, kuinka he puhuvat hiljaa, kulkevat käsikynkkää, juttelevat aivan lähellä.  Olin tottunut kahden kädenojennuksen etäisyyteen, siihen mikä jää, kun ojentaa kätensä, puristaa lyhyesti kädestä, katsoo silmiin. Silti pidin näistä tytöistä, heidän tavastaankin olla lähellä.

Jälkikäteen muistan, että myös kuvanveistäjä siinä maassa puhui hiljaa. Kun mies opetti piirtämistä, ihmisen lihaksia, anatomiaa, tai savesta muotoilua, tai sopivan kiven valintaa taidekoulun takapihan kiviröykkiöistä, hän puhui hiljaa. Hän sanoi, että hyvä kivimies kuulee, kuinka kivi helisee juuri ennen särkymistään. Välillä mies puhui maansa historiasta, järjettömistä asioista, pudisti päätään, katsoi kaukaisuuteen. Välillä kertoi, kuinka he salassa säilyttivät sen jonkun oman mielen ja ajatuksen, joka kätkeytyi kieleen, kätkeytyi mieleen ja sydämeen, ja isänmaahan. Mies koki, että virolaisten katse oli kaikki nämä vuodet Suomeen päin, se antoi heille toivoa ja rohkeutta. Mies oli tottunut puhumaan hiljaa, aina niin hiljaa, että kukaan oven takana satunnaisesti kulkeva ei voinut kuulla.

Olen unohtanut udmurttityttöjen nimet. Unohdan liian usein. Mutta mielessäni olen usein käynyt Uralilla. Ehkä olen lukenut sieltä. Lumi on samanlaista, lumen yllä tuuli ja valo ja lumen sulaminen. Samanlaista ovat ihmisen silmät, jotka kaiken tämän näkevät. 

Ukki kirjoitti päiväkirjaa rintamalla, oli lunta, oli aurinko, oli mäntyjä, joissa tuuli kulki. Oli kaipaus rauhaan, elää rauhassa elämää. Rintamalla ja kotirintamalla ihmiset pyysivät rauhaa, että Jumala siunaisi maata, että Jumala auttaisi.

Vanhemmat

Uudemmat

Kaisu Tuomaala

Olen turkulainen perheenäiti ja kuvaamataidonopettaja, joka asuu pellon reunassa. Minua kiinnostavat tyhjät kohdat ja tihentymät, elämän epärationaalisuus ja siitä selkiytyvä tarkoituksenmukaisuus, viivojen piirtäminen ja sanat.

Voit antaa palautetta blogistani minulle osoitteeseen kaku.tuomaala@pp.inet.fi.

Kaisu Tuomaala

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka

JAKSANKO LUOTTAA? -ÄÄNIKIRJA

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?  
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.

20 €

Taina Pyysaari
Kuvittanut Liisa Seppänen

Pinja ja Paulus

Pinja ja Paulus ovat kaksoset, ja Iisa on heidän hyvä ystävänsä. Siionin keväästä tutut kaverukset keksivät monenlaista puuhaa sisällä ja ulkona. Kuvakirja on mukavaa luettavaa ja katseltavaa niin alle kouluikäisille lapsille kuin pikkukoululaisillekin.

18 €

Toim. Anna Karjula

Elämänpolulla 18 – Usko ja mieli

Usko ja mieli avaa mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä uskon näkökulmasta. Tekstit etsivät vaikeastakin tilanteesta tietä eteenpäin. Joskus paranemisen siemen on kylvetty pieneen hetkeen. Joskus sairauden kanssa on vain opeteltava elämään.

18 €

Väinö Havas

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Äänikirja on tehty vuonna 1997 julkaistun uudistetun painoksen pohjalta ja sisältää 43 alkuperäisteokseen kuulunutta kertomusta. Havaksen lämminhenkisissä ja kielellisesti rikkaissa kertomuksissa korostuu kodin, uskonnon ja vapaan isänmaan arvo.

20 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi