Perjantai 19.4.2019
"
Jeesus huusi kovalla äänellä: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Kanssailoharjoituksia

2.6.2017 06:44 | Lotta L.
”Mites sulla?”
 
Kolmannella veljellä on häät. Ajellaan sinne ensimmäisen veljen kanssa, veli ratissa, minulla läppäri auki polvilla, aikomuksenani koota WhatsApp-ringissä kerätyistä ajatuksista kotiväen ohjelmaa. (Jotain meidänperheennäköistä, hauskanherkkää ehkä, kaikille lukutaitoisille sanottavaa suuhun.) Ikkunoissa aaltoilee aukisilmuileva metsä, näytöllä verkkaan jäsentyvä ajatuskerä. Heitän ajajalle salmiakkia ja jonkin huolimattoman kysymyksen – ja veli vastaa.
 
En minä sitä ohjelmaa sillä matkalla saa tehtyä. Kannattelen hetkeä, ettei katkeaisi: sisällöstä viis, mutta että puhutaan. Puhutaan kuin veli ja sisko, sillä mikään ei ole vähemmän itsestäänselvää. Ei sekään, ettei veli usko kuten minä, voi olla tässä ensimmäinen asia. Ennemmin iloitsen avoimesta, arvostavasta läsnäolosta, joka ei kyseenalaista toisen arvoja. Minunkaan ei tarvitse puolustautua.


 
Valo osuu leijailevaan pölyyn, kimmeltää. Häät ovat ohi, ja ollaan tyhjentämässä autotallin vinttihuonetta naimisiin menneen veljen tavaroista: kirjoja, muistiinpanoja, seiniltä alas aikatauluja ja tsemppilauseita. Sisään kannetaan juuri opistosta kotiutuneen siskon tavaroita: valkoiset verhot, vaalea virkattu matto, harkittuja esineitä.
 
Jätän nostalgisoimatta ääneen: Se huone on tornikamari, minunkin abivuoteni kaikkitietävyysilluusion onnellinen kammio. Minun jälkeeni se on periytynyt vuosittain vanhimmalle kotona asujalle – vauhdissa, jonka perässä en ihan pysy. Ne elävät niin nopeita auringonkiertoja nuo, tuokin seitsemän vuotta nuorempi sisko, käynti kuin kauriilla, poski kuin pionin kukka.
 
Ja kaikki, mitä siinä häärätessä jutellaan, on outoa ja herkkää, uutta. Jotain on muuttunut vuoden aikana: sisko ei vain ärtyneesti naurahda kysymyksiä sivuun, vaan sanoissa huojahtaa sitä raastavaa ja läikehtivää, mitä se elää juuri nyt. Minua koskettaa se yhteisyyden väläys – siskosten alkava samanikäistyminen.


 
Kohta kolisee portaissa nuorempien siskojen paljasvarpainen paraati. Huone täyttyy rätkätyksestä. Niin samaa verta me kaikki – nauretaan samoille asioille ja sitten sille, miten tyhmille asioille nauretaan.
 
Salaa ailahdan ihailun ja kateuden välillä: Miten nuo noin raikkaasti? Miten ne osaa noin kirkkaasti, vaikka niillä on edessä vaikka mitä? Ja yhtäkkiä jokin minussa häpeää: Yksikään niiden asia ei kaipaa vähättelyä. Ne elää niin täydesti ja kokonaisesti, koska ne elää tuohon ikään liittyvää yhteisyyden riemua ja erillisyyden kipua ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa kaikkea.

Niiden ilo saisi olla minun iloani. Ne on minun rakkaimpia.


 
Iltayöstä avaan ulko-oven sisäänkoputtavalle neljännelle veljelle. Se on minun joustavamielinen veljeni, semmoinen, joka osaa pyytää sisaruskonsultaatiota ympäristöetiikan esitelmään, penkkariasuun ja kaverin kihlajaislahjaan. Kravatin värinkin se varmisti siskolta – tajuaakohan se, miten hyvältä se tuntuu.

Nykäisen sen hetkeksi keittiöön lukemaan jotain artikkelia ja neuvottelemaan käsitteistä: eksonarratiivi, tää on tärkee, ja tunnistatko tästä olkiukon, sen kärjistystä vastaan hyökkäävän argumentointivirheen? On ihanaa, että sitä kiinnostaa sellainen mielikuvituksen venyttäminen toden ja epätoden välimaastoon, teoreettinen mahdollisella leikittely. Se ajattelee vähän minua insinöörimmin. Opin siitä. Väliin tomahtaa nuoren miehen sydämeltä jotain kauan käänneltyä, tosielämän makuista. 
 
Intin jälkeen sekin aikoo vallata oman opiskelukaupunkinsa, erin kuin kukaan meistä aiemmista lähtijöistä. Kohta meidän junantuomaa perhettä majailee kai joka pitäjässä rannikolta tuntureille.


 
Ja sitten vielä minun junankuljettelema elämäni. Kai kirjoitan näistä läheisyyden hetkistä, koska ihmettelen läheisyyden ja etäisyyden dilemmaa. 
 
Siellä veljen häissä, aulassa vieraskirjan äärellä, tädin huolekkaan kysymyksen lämmössä minussa tulvahtaa jotain kummallista ulkopuolisuuden surua. Sanon, että häät on joskus vähän vaikeita. Sitä en sano, että miksi tuntuu kuin eläisi tätä perheen yhteisyyttä jotenkin reunalta, hitaasti etääntyen -- kuin oma elämä olisi jotenkin näistä irrallinen, peruskaavan ulkopuolinen oma todellisuutensa.
 
Miksi tuntuu siltä, vaikka juuri hetki sitten kirkon pihassa mummi on rutistanut minut syliinsä: ”Mummin vanhin kulta”? Vaikka olen sillä tavalla hyvin onnellinen ihminen tässä maailmassa, että olen aikuisenakin mummin kulta, iskän lutunen ja veljen kravattikonsultti?
 
Teininä repii irti. Sitten taas muistaa kaivata: jospa säilyisi yhteys omiin. Jospa tulevana kesänä saisi istua niin kauan sukumökin portailla, että kirkasvetinen Kuorinka-maisema muikkuverkkoineen tuntuisi taas vähän myös minun maisemaltani.
 
Jospa saisi tulevaisuudessakin kokea elävänsä ihan keskeltä tätä elämää kantavaa todellisuutta, jossa meidän perhe kannattelee ja kannustaa aikuistuvia vasojaan, kasvaa ja laajenee niin kuin mummin syli, ottaa syleilyynsä puolisoita, lapsia, ottolapsia. Meidän sisaruksista ja lapsista kasvaa perheitä, perheistä sukuja.
 
Varjele, rakas taivaan Isä, meissä myötäiloa ja kanssailoa.
Varjele meissä vastuuta toisistamme.
Varjele meissä kärsivällisyyttä toistemme maanantaipuolia kohtaan.
Varjele meissä luottamusta, myötätuntoa ja vieraanvaraisuutta.
Varjele yhteisyyttä.
Varjele elämäniloa.

Vanhemmat

Lotta L.

Neljäntoista isosisko raottelee kasvutynnyrinsä kantta luentosaleissa, pitää ihmisistä keskimäärin hyvin paljon ja on vähän idealisti, koska nuorena saa olla.

Heräsikö ajatuksia? Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen lottahenniina@gmail.com

Lotta L.

Hanna Aho
Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari

Minne Taivaan Isä meni?

Kertomus lapsenuskosta ja ihmeellisestä varjeluksesta maailmassa, jossa ei uskota Jumalaan. Mukana on CD-äänikirja.

22 €

Toimittanut Olli Lohi

Avaa suusi, pääskysen poika

Lapin luonto oli Laestadiuksen ”yrttitarhaa”. Siellä hän viihtyi, ja siellä hän tunsi olevansa kotonaan. Hänestä kehittyi yksi aikansa parhaista Lapin kasviston tuntijoista. Laestadius maalasi saarnoissaan Lapin maisemaa ainutlaatuisella tavalla. Hän riisui teologialta kaavun ja asetti sen kasvotusten arkitodellisuuden kanssa.

20 €

Toimittanut Hanna Kallunki

Hyvä että kerroit

Blogitekstejä elämästä, uskosta ja toivosta

Teksteissä avautuu ikkunoita Päivämiehen blogikirjoittajien arkeen ja ajatuksiin. Kirjoituksissa pohditaan niin keskeneräisyyttä ja katoavaisuutta kuin harrastuksen olemusta ja kasvatuksen haasteita. Kipu ja kaipaus, ilo ja toivo, elämän ihmettely saavat muotonsa sanoissa.

Tapio Holma

Ettekö ole lukeneet? Sytykkeitä Raamatun tutkimiseen

Kirja nostaa esiin raamatunkohtia, joiden henkilökuvat tai tapahtumat antavat ajattelemisen aihetta. Monet henkilöistä ovat Raamatun suurten kertomusten sivuhahmoja, tavallisia ihmisiä, joiden kohdalle Jeesus pysähtyi, tai jotka Jumala valitsi työvälineikseen.
Pääosa kirjoituksista on julkaistu aiemmin Päivämiehen Kapsäkki-liitteessä.

19 €

Kiiruhda katsomaan – Pääsiäinen sävelin

Pääsiäisajan virsiä, Siionin lauluja ja muuta pääsiäismusiikkia sisältävä äänite on jatkoa Joulu sävelin -äänitteen aloittamalle soitinmusiikin sarjalle. Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa käsittelevä osuus vie kuulijan keskelle Golgataa ja kristikunnan suurta surua. Äänitteen loppupuolella surumielisyys väistyy ja kuoleman voiton sanoma tuo lohtua ja iloa.

24 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi