Keskiviikko 14.11.2018
"
Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. 2 Tim. 4:6-7

Enkeleitä tielläni, saattomiehiä matkallani

24.1.2016 06:27 | Maarit Murtomaa
Olen kasannut lautaselle nyyttäripöydästä syötävää ja etsin paikkaa, mihin istahtaa.

– Kelpaakos tämä seura, huikkaa silloin läheinen ystäväni eräästä pöydästä.

– Tämä seura kelpaa aina, totean ilahtuneena ja istahdan samaan pöytään.

Mieleeni muistuu, kuinka tuo ystävä tuli aina minulle juttelemaan, kun olin juuri saanut parannuksen armon. Tuolloin, seitsemän vuotta sitten, lähdin yleensä ensimmäisen puheen jälkeen nopeasti pois seuroista, osittain perhesyistä. Tämä nainen ehti aina siitä huolimatta luokseni naulakoille, tuli juttelemaan. Taivaan Isä oli lähettänyt hänessä minulle saattomiehen, ymmärrän nyt – enkä usko, että olisin selvinnyt alkuaikojen yli uskomassa ilman häntä.

Olin silloin hyvin yksin. Kun ihminen saa parannuksen armon, hänen on jätettävä taakseen entinen elämänsä ja jossain mielessä entiset ystävänsäkin. Muutama kyllä säilyi, mutta suurin osa kavahti puheitani Jumalan valtakunnan löytämisestä, enkä toisaalta itse halunnut osallistua samoihin harrastuksiin kuin aiemmin.

Aivan heti en löytänyt uskovaisia ystäviä. Meitä kutsuttiin kyllä kylään koko perheellä, mutta tuossa elämäntilanteessa se ei ollut mahdollista. Minut otettiin lämpimästi mukaan joukkoon naistenilloissa, mutta niitäkin oli vain kerran kuukaudessa. Jos en olisi saanut vaihtaa ulko-ovella muutamaa sanaa viikoittain tuon naisen kanssa, tuskin olisin jaksanut uskoa.

Istuessamme nyt lauantai-iltana aviopuolisoleirin iltapalalla kerron ystävälleni ja muulle pöytäseurueelle, mikä merkitys hänellä on minulle ollut:

– Muistan, että sinusta huokui sellaista rauhaa, että sain siitä valtavasti uskonvahvistusta.

Puhumme siitä, kuinka joillakin on lahja vahvistaa toisten uskoa jo pelkällä olemuksellaan. Vieressäni istuu toisella paikkakunnalla asuva rouva, jonka tapaan nyt ensimmäistä kertaa. Kun nousemme pöydästä, huomaan, että olen saanut ammentaa uskonvoimaa hänen ilostaan ja elämänkokemuksestaan. Vaikka hän ei ole minua paljon vanhempi, on hänellä takanaan taivalta uskovaisena paljon enemmän kuin minulla. Tällaiset keskustelut itseäni vanhempien uskonsisarten kanssa ovat monesti olleet minulle hyvin tärkeitä. On turvallista nojautua heidän kokemukseensa.



Olen saapunut leirille kuuntelemaan illan alustusta yhdessä ystävän kanssa, johon tutustuin pari vuotta sitten ja josta on tullut minulle hyvin läheinen. Meitä yhdistää samantapainen elämäntarina. Hänkään ei ole kasvanut uskovaisessa kodissa, vaan on saanut parannuksen armon aikuisiällä, tosin jo nuorena. Monesti hänen kanssaan jutellessa tuntuu, että hän ymmärtää kaikki ajatukseni, vaikka en osaisi niitä edes pukea sanoiksi. Olemme pohtineet elämäämme epäuskoisina, kuinka jo silloin jossain sisimmässä tuntui väärältä meikata tai käyttää alkoholia. Tuolle naiselle voin soittaa vaikka keskellä arkipäivää ja pyytää evankeliumia. Hänen kauttaan olen oppinut ymmärtämään, miten arvokas asia on omistaa ainakin yksi saattomies, jolle voi kertoa kaiken.

Illan alustuksen aiheena on Elän niin kuin uskon. Alustusta ja keskustelua kuunnellessa on hyvä olla siinä sisarten ja veljien keskellä. On tunne, että me todella olemme saman ruumiin jäseniä; Henki on yhteinen. En ole useinkaan ollut mukana tällaisissa pienemmän ryhmän keskusteluissa, joissa on mukana myös miehiä, ja huomaan nyt, että heidän läsnäolonsa tekee keskustelusta hyvin turvallisen tuntuisen. Kun huolestuttavat asiat nousevat esiin puheenvuoroissa, joku heistä osaa lohduttaa Raamatun sanalla. Hämmästyn usein, miten miehet ajattelevat ja kokevat uskonasian aivan samoin kuin me naiset, miten usko on sama sukupuolesta tai sukupolvesta riippumatta.

Toisten uskovaisten merkitys on hyvin tärkeä, kukaan ei jaksa uskoa yksin. Olisinkohan koskaan edes löytänyt tähän joukkoon, ellei Taivaan Isä olisi lähettänyt tielleni uskovaista ihmistä ollessani parikymppinen opiskelija? Tuo hiljainen tyttö kävi samoilla kursseilla kuin minä. Koska minäkin olin melko hiljainen, emme olisi koskaan tutustuneet toisiimme, jollei meitä molempia olisi lähetetty Unkariin asti kielikurssille. Saimme sinne molemmat stipendin. Siellä me tutustuimme. 

Hiljaisen kuoren alta löysin mielenkiintoisen persoonan, jonka elämä poikkesi kiehtovalla tavalla muiden elämästä. Olin kiinnostunut siitä, että joku saattoi elää noinkin – elämää, joka silloin näyttäytyi minulle pelkkinä kieltoina. Kertaakaan minulle ei tullut silloin mieleen, että hänen elämänsä ja uskonsa voisi jotenkin koskea minua, mutta kunnioitin sitä.

Kun Jumala herätti tuntoni kolmikymppisenä, aloin haastatella tätä muualle muuttanutta ystävääni uudella tavalla, kriittisillä kysymyksillä. Olisin halunnut ymmärtää, sillä jokin hänen uskossaan veti minua puoleensa, mutta en pystynyt ymmärtämään tuota uskoa. En pystynyt, ennen kuin Taivaan Isä antoi yhden esteen toisensa jälkeen kadota tieltäni ja olin valmis nöyränä ottamaan vastaan näiltä uskovaisilta synninpäästön. Sen jälkeen usko, joka oli näyttäytynyt ahdistavina sääntöinä, olikin pelkkää armoa ja Hengen hedelmänä kumpuavaa vapaan lapsen elämää.

Luin juuri jostakin, että Raamatussa ei luvata kenellekään saattomiehiä joukoittain. Taivaan Isällä on varaa antaa heitä kuitenkin sen verran kuin kukin sillä hetkellä tarvitsee. Minusta tuntuu, että matkalleni on lähetetty juuri oikeat ihmiset oikeaan aikaan, ja olen heistä jokaisesta kiitollinen.

Saatuani parannuksen armon olisin halunnut kutsua uskovaisia kylään, mutta arkailin ensimmäiset kuukaudet. Eräänä päivänä minua kymmenen vuotta nuorempi nainen, jonka kanssa olin seuroissa alkanut jutella, vain soitti ja kertoi tulevansa nyt käymään. Kohta hän ilmestyi säteilevänä viiden pienen lapsensa ja pizzalaatikoiden kanssa ovelleni.
 
Heidän lähdettyään tuntui kuin enkeliparvi olisi käynyt luonani.

Tunnisteet:


saattomies parannus usko

Vanhemmat

Uudemmat

Maarit Murtomaa

Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta.

Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com

Maarit Murtomaa

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka

JAKSANKO LUOTTAA? -ÄÄNIKIRJA

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?  
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.

20 €

Katri Isopahkala ja Heli Säkkinen (toim.)

Siionin Joulu 2018

Siionin Joulu vieraili lampolassa seurailemassa lampaiden elämää. Lehden hartaustekstit kertovat Vapahtajasta, joka toi ihmisille rauhan ja vapauden. Sivuilta löytyy myös hiljaista puhetta joulusta ilman rakasta läheistä. Lisäksi lehti sisältää muun muassa käytännönläheisiä vinkkejä jouluaskareisiin.

7 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Väinö Havas

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Äänikirja on tehty vuonna 1997 julkaistun uudistetun painoksen pohjalta ja sisältää 43 alkuperäisteokseen kuulunutta kertomusta. Havaksen lämminhenkisissä ja kielellisesti rikkaissa kertomuksissa korostuu kodin, uskonnon ja vapaan isänmaan arvo.

20 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi