Keskiviikko 19.9.2018
"
Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Fil. 1:21

Sama kieli, sama mieli – sama rakkaus

24.3.2016 06:49 | Maarit Murtomaa
Työkaverin sanat pysäyttävät kahvinkeittimen luona:

– Olipa kyllä hyvin tehty dokumentti eilen Yle Femillä.
– Jaa niin, unohdin katsoa! vastaan ja tiedän heti hänen tarkoittavan Vaasan Suviseuroista tehtyä ohjelmaa.
– Siinä kuvattiin hyvin sitä työmäärää ja valmistautumista, mitä Suviseurojen takana on. Ja lisäksi kerrottiin tällä kertaa myös uskosta. Siitä oli mielenkiintoista kuulla. Täytyy sanoa, että kerrankin asiallisesti tehty dokumentti aiheesta, kollegani toteaa.

Minulla on hienoja ihmisiä työkavereina. He tietävät minun kuuluvan vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja ovat suhtautuneet asiaan – alkuhämmästyksen jälkeen – arvostavasti.

Työpäivän jälkeen etsin ohjelman Areenalta. Tutut Siionin laulut kajahtavat kaiuttimista, ja huomaan silmieni täyttyvän kyynelistä. Liikutus yllättää. Tuntuu sanomattoman hyvältä kuulla omaa sydämen kieltä täysin odottamattomasta lähteestä, valtamediasta. Tunteessa on jotain samaa kuin silloin, kun kaukana ulkomailla pitkään olleena saa yllättäen kuulla jonkun puhuvan suomea, omaa äidinkieltään.

Haastateltavat ihmiset ovat avoimia ja suoria. He ovat vaatimattomia ja tavallisia. He ovat valoisia ja rehellisiä. He ovat nöyriä, mutta samalla heistä loistaa terve itsetunto. He ovat juuri sellaisia, joina olen saanut oppia hyvin monet vanhoillislestadiolaiset tuntemaan. Mutta jollaisina harvoin heidät – tai meidät – valtamediassa kuvataan. Kerrankin minä tunnistan tämän kuvauksen.

Dokumentissa seurataan suviseura-alueen rakentamista. Lukuisten ihmisten ahertamista. Myös sitä, kuinka tuuli tempaisee yhden pitkän ruokailuteltan irti, ja työ on aloitettava alusta. Työmiesten käytös on puhuttelevaa: se, miten rauhallisesti miehet suhtautuvat asiaan. Kuin hajalle poljetun muurahaiskeon työläiset, he aloittavat tyynesti ja lannistumatta uudestaan. Myöhemmin luen Päivämiehen suviseurablogista vastuuhenkilön ajatuksista: kuinka tuo vastoinkäyminen antoi fraasille "jos Jumala suo" uuden sisällön ja muutti sen henkilökohtaiseksi rukoukseksi. Ilman Jumalan siunausta ei Suviseuroja järjestetä.

Mieleeni muistuvat ensimmäiset omat Suviseurani Oripäässä kesällä 2009. Olin kyllä kuullut, että tapahtuma on suuri, mutta en ollut päässyt kuvitelmissani lähellekään sitä valtavaa ihmismäärää, joka seurakentällä ja sen ympäristössä velloi. Näkymä oli uskomaton. Ja se, että kaikki järjestelyt sujuivat saumattomasti heti parkkialueesta lähtien, ylitti täysin maallisen käsityskyvyn. Miten ihmeessä tällainen tapahtuma saatiin järjestettyä, ja vielä näin hienosti, talkoovoimin!

Dokumenttia katsoessa tunnen iloa – ylpeyttäkin –, että saan kuulua tuohon joukkoon. Tuohon rakkaaseen, parjattuun joukkoon. Ja mielessä syttyy ajatus: seuraavalla kerralla, kun joku tulee pyytämään työvuoroon tulevia Suviseuroja varten, minä haluan lupautua. Minäkin haluan olla yhtenä muurahaisena tuota juhlaa rakentamassa.

Muutama päivä myöhemmin olen nukuttamassa nuorimmaista lastani, kun puhelin soi. Tuntematon numero.

– Kyselisin sinulta, lähtisitkö töihin mediakeskukseen Porin Suviseuroihin puolentoista vuoden päästä? kysyy ystävällinen naisääni.
– Sinun tehtävänäsi olisi olla mediasihteerien vastuuhenkilö.

Päässäni lyö tyhjää. Työnkuva ei sano minulle mitään. Vastuuhenkilö-sana pelottaa. Enhän minä tajua koko suviseuraorganisaatiosta yhtään mitään! Olin kyllä ajatellut lupautua työvuoroon keittiölle... Tosin keittiötöissä tunnen olevani aina vähän itselleni epävarmalla alueella... Ehkä mediatyöt olisivat sittenkin tutumpia?

Nainen puhelimessa rohkaisee minua lempeästi. Mietin, että tehtävässä saisi mahdollisuuden olla kertomassa median kautta ihmisille asiasta, jonka itse kokee kalleimmaksi elämässään. Olisihan se evankeliumin työtä, sekin. Huomaan vastaavani myöntävästi.
 
Pari kuukautta myöhemmin astun Turun linja-autoasemalla bussiin ennen aamunsarastusta. Edessä on viikonlopun kurssi Ranuan kristillisellä kansanopistolla. Siellä tulevan kesän Suviseurojen vastuuhenkilöt, Tornion Suviseurojen järjestäjät, kouluttavat meitä Porin Suviseurojen vastuuhenkilöitä tiedotusasioissa.

Yritän karistaa linja-automatkalla arjen huolet tienpenkan pieniin lumikasoihin. Jo pelkkä ajatus, että pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni viettämään viikonloppua opistolla, on virkistävä, samoin ajatus siitä, että saan tutustua muualla Suomessa asuviin uskonsisariin ja -veljiin.

Porissa minua on vastassa muita kurssille lähtijöitä, ja pääsen jatkamaan matkaa samalla autokyydillä. Mukavia, turvallisia ihmisiä. Tuttuja – sydämestä tuttuja –, vaikka tapaan heidät ensimmäistä kertaa.

Paksun lumipeitteen keskellä illan hämärissä uinuu Ranuan opisto. Pääsemme heti ruokapöytään, niin ajalliseen kuin hengelliseenkin: päivällisen jälkeen aloitamme hartaudella. Illaksi on järjestetty myös alustus ja keskustelua, joiden kuluessa olo alkaa olla jo kotoisa. Olen omieni keskellä.

Seuraavan päivän ohjelma on tiivis, mutta innostava. Saan tietoa ja harjoitusta tulevaa työnkuvaani varten. Mutta vaikka teemme töitä, saan samalla olla kuin äidin sylissä, ihmeellisessä hoivassa kokonaisen viikonlopun ajan. Kaikilla on sama päämäärä. Meillä on yhteinen sydämen halu tehdä evankeliumin työtä: järjestää tapahtuma, jossa samoin uskovat saavat virkistyä uskossaan ja jossa kutsutaan ja kuulutetaan ilosanomaa jokaiselle etsivälle ihmiselle. 

Lauantai-iltana mukana on myös ulkopuolisen median edustaja. Toimittaja tiedustelee minultakin, miksi olen lähtenyt mukaan suviseuratyöhön. Kangertelen vastauksessani. Miten ilmaista motiivini kielellä, jonka voi painaa valtamediaa edustavaan lehteen? Jotenkin saan soperrettua, että kun itse olen saanut löytää tässä joukossa Jumalan rauhan, on halu olla mukana kertomassa siitä muillekin.

Toimittaja tiedustelee myös, pitikö työtehtävään lupautumista miettiä. Eikö se vaadi paljon työtunteja? Yritän selittää, että tämä joukko on todella kuin yksi perhe. Siksi on halu palvella toisia omalla vuorollaan, kun on saanut valmiisiin Suviseuroihin niin monesti mennä. Jälkikäteen harmittelen kömpelöjä sanavalintojani, hidasta kieltäni. Nyky-Suomessa, jossa uskonasiat koetaan yleisessä keskustelussa hyvin henkilökohtaisiksi asioiksi – asioiksi, joista ei sovi ääneen puhua –, on vaikea löytää sopivia sanoja.

Sunnuntaina aamupalalla pohdimme porilaisten kesken, mitä olemme oppineet. Minulla on tunne, että tehtävänkuvani on selkiytynyt, mutta samalla mietin mielessäni, mahdanko ehtiä Porissa itse kuuntelemaan yhtään seurapuhetta. Vieressä istuva Porin Suviseurojen päätoimikunnan puheenjohtaja toteaa, että suviseuraorganisaatiossa tehtävät ovat onneksi "ihmisen kokoisia". Jään miettimään toteamusta ja huomaan tulleeni viikonlopun aikana samaan käsitykseen. Tehtäväni ei ollut niin suuri ja vastuullinen kuin olin pelännyt: vastuut ja tehtävät on jaettu niin monille ihmisille, että ne todella tuntuvat tavallisen ihmisen kokoisilta. Ja saarnat voi onneksi kuunnella internetistä jälkikäteenkin.

Kurssin päättävissä seuroissa ymmärrän hyvin vertauksen ylitsevuotavasta maljasta – se kuvaa hyvin olotilaani. Tunnen saaneeni voimia pitkäksi ajaksi eteenpäin. Ja ylitse malja vuotaakin: kyyneleet juoksevat noroina poskille jälleen kerran, nyt kiitollisuudesta. Minäkö lähdin tänne antamaan jotain yhteiseksi hyväksi? Minähän se olen ollut tässä täysin saavana osapuolena. Seurapuhujakin on liikuttunut, ja hän sanoittaa yhteiset tunnot: kiitos nousee Jumalalle kuluneesta viikonlopusta.

Olen saanut tutustua uusiin, hienoihin ihmisiin. Niin lämpimiin, niin aitoihin, niin vaatimattomiin – kaikesta ahkeruudestaan ja osaamisestaan huolimatta. Niin tutunoloisiin ja rakkaisiin. Sydämestä nousee hyvästellessä toivotus: Jumalan siunausta teille Tornion Suviseuroihin! Jääkää Jumalan rauhaan.

Vanhemmat

Uudemmat

Maarit Murtomaa

Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta.

Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com

Maarit Murtomaa

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi