Tiistai 25.9.2018
"
Herra sanoo: "Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa." Jes. 1:16

Aamurukous

8.12.2016 06:13 | Maarit Murtomaa
Kun avaan silmät, näen sälekaihtimien raosta hämyisän valon. Huone on vielä pimeä, talossa hiljaisuus. Sunnuntaiaamu. Huokaisen kiitollisena. Voin jäädä katselemaan ikkunan takana taivasta vasten piirtyviä hoikkia, paljaita puunrunkoja. Seuraamaan, miten hämärä irrottaa viipyillen niistä otettaan.

Pieni lapsi vieressäni kiepsahtaa kiinni kylkeeni, kietoo kätensä kaulani ympäri, painaa silkkisen poskensa poskeani vasten. Niin rakas. Miten iloinen olenkaan hänestä! Miten onnellinen jokaisesta meille annetusta lapsesta. Ylpeä aikuisuuden ikää hipovista nuoristani, pakahduttavan kiitollinen näistä pienistä käsistä, jotka vielä hakeutuvat äidin kaulan ympärille.

Lapsen takana oma puoliso vielä unessa. Tuttuna ja rakkaana. Voiko elämä paremmin olla.

Isä, kaiken olet tehnyt hyvin. Kiitos, kun yön meitä varjelit. Siunaa tänäkin päivänä meitä kaikkia. Kummilapsiakin. Äitiä ja isää, ystäviä… Minä annan itseni, ruumiini ja sieluni ja kaiken sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon kanssani, ettei paha vihollinen saisi mitään valtaa minuun. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Muutamana aamuna olen taas ehtinyt ja huomannut aloittaa päiväni rukouksella. Niin kuin minulla on kohta viidentoista vuoden ajan ollut tapana. Martti Lutherin aamurukouksen löysin kolmekymppisenä, elämälleni arvoja etsivänä kahden pienen lapsen äitinä. Olin vähitellen tajunnut, että minulla ei ollut itselläni mitään arvoja, joiden päälle elämää rakentaa – mihin siis kasvattaisin lapsiani? Kirkon perhekerhossa olin huomannut saavani hyvän olon hartaushetkestä ja kristillisistä arvoista, joita siellä tuotiin esiin. Nuo arvot olivat minulle tuttuja lapsuudesta, mutta olin jo ehtinyt ne unohtaa. Voisikohan niistä löytyä pohja elämälle, vaikka ei Jumalaan uskoisikaan? minä mietin.

Hyllystämme löytyi esikoisen kastejuhlassa saatu Kotien rukouskirja. Luin sen eräänä iltana läpi, ja päästyäni loppuun tajusin, että minä haluan taas uskoa niin kuin lapsena uskoin. Mitä menetettävää minulla olisi? Olinhan jo yrittänyt etsiä tarkoitusta elämälle lähes kaikkialta. Tuona iltana rukoilin: ”Herra, haluan uskoa. Tässä on elämäni.” Tuntui kuin olisin pimeässä ojentanut käteni ja odottanut, tarttuuko siihen kukaan. Vastaako kukaan?

Joskus elämässään saa tuntea vahvasti Jumalan läsnäolon. Tuota tunnetta on vaikea selittää, saati kenellekään todistaa: se on turvallisuuden ja onnellisuuden sanoinkuvaamaton tunne. Tuosta hetkestä alkaen minä uskoin taas Jumalaan. Tuosta hetkestä alkaen sain luottaa, että hän minua johdattaa. Ajattelin tuolloin tulleeni uskoon, nyt ajattelen etsikkoaikani alkaneen. Viisi vuotta myöhemmin sain löytää Jumalan valtakunnan. Sain parannuksen ahtaan portin kautta päästä jälleen Jumalan lapseksi.

Jo tuolloin etsikkoaikanani tavakseni tuli rukoilla aamuisin Kotien rukouskirjasta löytynyttä Martti Lutherin aamurukousta: ”Minä annan itseni, ruumiini ja sieluni ja kaiken sinun käsiisi…” Tuo aamuhetki Jumalan kasvojen edessä oli monesti pienten lasten kotiäidin suloisin hetki, voimia antava hetki. Ihmeellinen hetki: sain käydä Jumalan kasvojen eteen ja uskoa, että Hän minua kuulee!

Muutama päivä sitten huomasin kuitenkin unohtaneeni tuon aamurukoushetken. Toki uskovaiset ihmiset kääntyvät Jumalan puoleen aina, kun kokevat tarvitsevansa, usein lähes huomaamattaan: Kiitos Isä! Auta Isä! Joskus tuo rukous on vain huokaus hänen puoleensa. Erilaisia valintatilanteita tulee päivittäin, pieniä ja suuria, ja silloinkin tulee yleensä käännyttyä Taivaan Isän puoleen: Isä, mikä on sinun tahtosi? Etten joutuisi harhaan. Ja kun joku kyselee uskosta, käy mielessä pikainen rukous: Herra, anna oikeita sanoja!

Joka kerta, kun olen aloittamassa blogikirjoitusta, tunnen pienuuteni ja huonouteni. Jos Jumala ei anna sanoja, tekstiä ei synny. Olenko edes kelvollinen pyytämään sanoja? Isä, en minä osaa itse. Anna sinä sanoja, jos se on sinun tahtosi.

Taakse jäävän vuoden aikana olen julkaissut tekstejäni usein vapisevin mielin. Ei ole ollut aivan helppoa tunnustaa uskoaan, eikä ylipäätään itsestään ja elämästään kertoa julkisesti. Vaikka tehtävä on ollut toisaalta mieluinen, on se toisaalta kuluttanut henkisiä voimia. Olen kuitenkin saanut kokea, että julkaisun hetkellä ja sen jälkeen, pelon hapuillessa otetta jo nilkoista, ranteista, ajatuksistakin, on jostain tullut yllättäen voimakas turvallisuuden tunne, vahva ilo Jumalan läsnäolosta. Myöhemmin minulle on kirjoitettu tai kerrottu, että puolestani on rukoiltu. Moni on jaksanut kirjoittaa palautetta ja toivottaa Jumalan siunausta koko perheellemme. Kiitollisuudesta sanattomana noita viestejä olen työpäivän lomassa, monesti omissa kiusoissa uuvutettuna, lukenut. Saattoenkelit ovat kantaneet. Jumala on kantanut. Rukoukset on kuultu.

– Huomenta, kuuluu puolison ääni vierestä, havahduttaa nykyhetkeen. – Kello on kahdeksan.
– Huomenta. Mukava herätä ajoissa, seurata päivän valkenemista, vastaan.
–Tänään on ensimmäinen adventtisunnuntai, jatkan tyttärelleni.
– Onko? Saako avata ekan suklaakalenteriluukun?
– No ei, vasta kun joulukuu alkaa. Mutta advettikynttelikköön sytytetaan tänään ensimmäinen kynttilä. Ja lauletaan Hoosiannaa kirkossa.  

Nousen ylös. Olohuone on hämärä. Kattojen päällä ikkunan takaa näkyy kuitenkin valkoista.

– Yöllä on tullut vähän lunta! huudahdan makuuhuoneeseen. – Adventin kunniaksi.  

Adventin kunniaksi olen pari päivää aiemmin laittanut itseni some-paastolle. Olen lähtenyt tauolle WhatsApp-ryhmistä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja tuottaneet suurta iloa elämään, antaneet tukea uskonasioissakin. Mutta runsailla virikkeillään tuoneet samalla elämään rauhattomuutta. Olen tuntenut tarvitsevani hiljentymistä.

Ensimmäisenä aamuna some-paastolle jäätyäni en aloittanutkaan päivääni kännykällä, kuten viime kuukausina oli tullut tavaksi. Muistin taas aamurukouksen. Turvallisuuden, suloisuuden, ihmeellisen pyhyyden tunteen: minä, pieni tomuhiukkanen, saan aloittaa päiväni Kaikkivaltiaan kasvojen edessä!

Vanhemmat

Uudemmat

Maarit Murtomaa

Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta.

Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com

Maarit Murtomaa

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi