Perjantai 16.11.2018
"
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5-6

Onnellinen

30.1.2017 06:59 | Maarit Murtomaa
Onnellinen – niin siinä lukee. Lapseni on saanut tarhasta kortin, johon on listattu hänen positiivisia ominaisuuksiaan. Tuo viimeinen sana ilahduttaa minua eniten – enemmän kuin kehut taitavuudesta tai muista kyvyistä. Sillä kukapa ei haluaisi lapsensa olevan onnellinen?

Minun on helppo uskoa kuvaus oikeaan osuvaksi, sillä edellisessä päiväkodissa lasta kuvattiin samalla sanalla. ”Hän on aurinko, onnellinen lapsi”, siellä sanottiin. Niin, hänellä on synnit anteeksi, vastasin tuolloin hiljaa mielessäni. Toki lapsella täytyy olla muutkin perusasiat elämässä kohdallaan, että hän voi olla onnellinen. Silti olen varma, että hänen ilonsa kumpuaa lapsenuskosta ja hyvästä omastatunnosta. Samasta lähteestä, josta omakin elämäniloni kumpuaa, johon onneni perustuu.

Silloin, kun en itse vielä ollut uskovainen, muistan kuulleeni toisinaan hieman halveksivaan sävyyn esitettyjä lausahduksia, joissa uskovaisia kuvattiin juuri sanalla ”onnellinen”. Koin, että tuolla sanalla tarkoitettiin sellaista vähän yksinkertaista ja lapsellista ihmistä, joka on onnellinen, koska ei näe maailmaa sellaisena kuin se on; ihmistä, joka on niin naiivi, ettei tajua elämän mielettömyyttä, eikä maailman pahuutta, vaan uskoo lapsellisesti, että on olemassa joku, joka näkee kaiken ja on kiinnostunut jokaisesta ihmisestä. Eihän sellaista täysjärkinen aikuinen voisi uskoa – niin ihana ajatus kuin se olisikin.

Ja kuinka lähellä tuo ajatus järkevästä, pahankin näkevästä, ihmisestä onkaan syntiin lankeavaa Eevaa ja Aadamia. ”Vaan Jumala tietää, että jona päivänä te syötte siitä, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan”, lupasi käärme. Jo paratiisissa uskovainen ihminen näyttäytyi – sielunvihollisen vääristämänä – naiivina ja pahalle sokeana.

Minä menetin lapsuuden uskoni teini-iässä. Vaikka kotini ei ollut uskovainen, muistan lapsuudesta kirkkaan, vahvan ja yksinkertaisen uskon. Iltarukoushetki oli tärkeä. Elämässä oli luottamus. Missä vaiheessa tuon uskon menetin?

Kun sain kolmikymppisenä parannuksen armon, muistin taas, kuinka teini-iässä olin neuvotellut uskonasiasta Jumalan kanssa. Olin tuolloin kokenut, että minun tulisi hakeutua johonkin seurakuntaan. Tiesin, että se oli Jumalan puhetta minulle. Jos olisin tuota puhetta kuunnellut, Taivaan Isä olisi varmasti minua johdatellut jo aiemmin valtakuntansa yhteyteen. Mutta minä pelkäsin. Mitä vanhempani sanoisivat? Miten ystäväni reagoisivat? Olisinko muiden mielestä outo ja epänormaali, jos kävisin jossain raamattupiirissä toisten kulkiessa diskoissa? En tuntenut tuolloin ketään nuorta, joka olisi johonkin uskonyhteisöön kuulunut. Niinpä muistan rukoilleeni: ”Saisinko olla normaali nuori? Voisimmeko, Taivaan Isä, palata asiaan myöhemmin?”

Miten tarkkaan nuo sanani kuultiinkaan! Jumala antoi minun mennä, ja palasi asiaan myöhemmin – tosin paljon myöhemmin kuin olin itse ajatellut. Minä puolestani unohdin tuon neuvottelun ja lapsuuden uskoni kahdeksikymmeneksi vuodeksi aivan täydellisesti. Oli kuin musta verho olisi vedetty minun ja Jumalan väliin. Voi mikä pimeys!

Aikuistuminen oli minulle suuri järkytys ja suuri pettymys. Muistan monesti ajatelleeni: Tätäkö on aikuistuminen? En pitänyt alkoholinhuuruisista ravintoloista, en kaupungin yöelämästä. Onneksi jo nuorena sain tavata tulevan mieheni, Jumalan johdattaman kumppanin. Jälkikäteen näen, että Taivaan Isä ei unohtanut minua silloinkaan, kun minä unohdin hänet.

Minä en jaksanut kovinkaan hyvin elää ilman uskoa Jumalaan. Jo teinivuosieni lopulla sairastuin syvään masennukseen, josta toipuminen vei vuosia. Etsin mieltä ja tarkoitusta epätoivoisesti milloin mistäkin. Välillä uskoin onnen löytyvän urheilusta, välillä kirjallisuudesta, matkustelusta, kielten opiskelusta, vaateostoksista, siivouksesta… Innostuin täysillä hetkeksi jostain, kunnes mielen täytti taas loputon tyhjyys. Mikään asia ei riittänyt elämän perustukseksi, vaikka se jonkin aikaa saattoikin tuoda iloa, järjestystä ja mielihyvää elämään. Ja koska elämästäni puuttui luottamus, minulla jäivät asiat monesti kesken. Oli pelottava ajatus, että koko elämäni oli täysin omalla vastuullani.

Lasten syntymät olivat kuitenkin suuria onnen hetkiä. Jokaisen lapsen syntymä veti minua myös lähemmäs Jumalaa. Minä en ole itse saanut aikaiseksi tätä ihmettä, ymmärsin lasta katsellessani. Vastasyntynyt lapsi puhuttelee voimakkaasti. Eikä ihme: onhan se lahja Taivaasta. Onhan perheen keskellä yhtäkkiä Jumalan lapsi, uskovainen ihminen. Taivaan valtakunta on lähestynyt.

Koin epäuskoisenakin siis toki hyviä hetkiä. Rakastuessaan ihminen on onnellinen, samoin hyvien ystävien seurassa. Mutta kaikelta puuttui perustus. Onneaan ei voi perustaa toisiin ihmisiin – ei edes puolisoon tai lapsiinsa. Ne kaikki voidaan ihmiseltä viedä – se tieto väijyy kaiken taustalla.

Osittain lasten kautta Jumala minua alkoi taas lähestyä. Hän veti rakkaudessaan lahjoillaan, mutta myös vastoinkäymisillä. Edellisessä blogitekstissäni kerroin, kuinka sain takaisin uskon ensin Jumalaan. Jo se toi huikean onnen tunteen. Oli käsittämätön ajatus, että saattoi todella uskoa Kaikkivaltiaaseen, joka näkee minutkin. Joka rakastaa minuakin! Elämä ei ollutkaan mieletöntä, vaan kaikella, kaikella, oli merkitys. Lähdin kirkkoon ja ensimmäisellä kerralla istuin takapenkissä. Koko jumalanpalveluksen ajan minä itkin. Itkin ilosta, että Jumala on olemassa. Mutta samalla itkin järkyttyneenä syntejäni – synnintunto oli herännyt.

Myöhemmin sain löytää Jumalan valtakunnan, Jumalan lasten joukon ja heidän keskeltään Jeesuksen Kristuksen. Ja silloin sain uskoa synnit anteeksi. Aiemmin olin ajatellut, että niistä saa vapautuksen sitten Taivaassa. Mutta kun kuulin rauhanyhdistyksen seuroissa elävää evankeliumia, sainkin tuntea, että synnit pyyhkiytyivät pois saman tien. Rauha, joka jäi tilalle oli kaiken ennen kokemani onnen yläpuolella.

Eräs nuori tyttö kirjoitti minulle jokin aika sitten ja kertoi saaneensa hiljattain parannuksen armon (hänen luvallaan hänestä kerron). Hän oli epäuskoisesta perheestä, eikä ollut vielä uskaltanut kertoa asiasta vanhemmilleen. Minua kosketti suuresti se, kuinka hän kertoi kaipaavansa jatkuvasti seuroihin, koska sanan nälkä on suuri, ja kuinka hän oli kokenut evankeliumin voiman: ”Se anto mun synnit anteeksi ja heti oli kevyempi olo! Mun mielestä on tosi ihmeellistä, että se sillä tavalla oikeesti auttaa. Välillä oon epäilly hirveesti, mutta sitten kun saa sen anteeks nii on vaan niin helppo uskoo. Ei muulla oo väliä.” Juuri niin se on. Evankeliumi todella vaikuttaa. Ja se on ihmisen onnellisuuden syvin lähde.

Epäuskon vuosina olin onneton, sillä kaipasin Jumalaa, vaikka en tiennyt mitä kaipasin. Olin turvaton. Koin, että elämässäni ei ollut siunausta: mikään ei ottanut onnistuakseen. Ja minun oli jatkuvasti paha olla. En tuolloin ymmärtänyt sen johtuvan syntitaakasta, huonosta omastatunnosta, Jumalan tahdon vastaisen elämän aiheuttamista haavoista.

Vaikka uskovaisen tie on kapea, eikä elämä aina suinkaan ole pelkkää onnea, vaan siihen kuuluu Jeesuksen sanojen mukaan kärsimystäkin, en voi lapselleni toivoa suurempaa onnea, kuin että hän aina saisi säilyä uskomassa. Rakas Taivaan Isä, kunpa me kaikki saisimme!

Vanhemmat

Uudemmat

Maarit Murtomaa

Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta.

Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com

Maarit Murtomaa

Katri Isopahkala ja Heli Säkkinen (toim.)

Siionin Joulu 2018

Siionin Joulu vieraili lampolassa seurailemassa lampaiden elämää. Lehden hartaustekstit kertovat Vapahtajasta, joka toi ihmisille rauhan ja vapauden. Sivuilta löytyy myös hiljaista puhetta joulusta ilman rakasta läheistä. Lisäksi lehti sisältää muun muassa käytännönläheisiä vinkkejä jouluaskareisiin.

7 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka

JAKSANKO LUOTTAA? -ÄÄNIKIRJA

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?  
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.

20 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Väinö Havas

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Äänikirja on tehty vuonna 1997 julkaistun uudistetun painoksen pohjalta ja sisältää 43 alkuperäisteokseen kuulunutta kertomusta. Havaksen lämminhenkisissä ja kielellisesti rikkaissa kertomuksissa korostuu kodin, uskonnon ja vapaan isänmaan arvo.

20 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi