Kaupunkikodikkuutta

Viikonloppu on alkamassa ja kotisohva kutsuu. Kuulen, että ystävä on ehdottanut meille kevätajelua. En tiedä, onko tämä sellaista vuodenaikaa, että hyvän idean kuullessaan syttyy aika nopeasti. Messissä, ilmoitan. Olen pitkäaikaisten ystävysten seurassa uudempi tulokas, mutta pitkään on tuntunut jo tutulta. Ajan Fordia, kuuntelen kuulumisia ja välillä heitän itsekin juttua. Päädymme näkötornille katsomaan maisemia ja syömään Minetti-jäätelöä.

Vietämme ensimmäistä kevättämme täällä. Kulunut syksy ja talvi on käveleskelty ja opittu katuja. Hei, mennään tästä, tää oli hyvä reitti. Löytyi vahingossa, kun sekosin suunnassa viimeksi. Siitäkin syntyy tuttuuden tunne, kun alkaa oppia parhaat reitit, tietää, miten kannattaa ryhmittyä ruuhkassa ja oppii ulkoa, missä järjestyksessä autojonot nytkähtävät liikennevaloista. Polkupyörähuollon jälkeen avautuu vielä vähän uudenlainen maailma, ja liikkuminen ruuhkissa on ketterämpää. Häh, onko tämä näin lähellä? Tullaan tänne vaikka joka päivä.

Pikkukaverina jäi mieleeni eräs juhla, jossa sokea täti lausui runoa. Miksi muistan sen? Varmaankin siksi, että täti oli sokea. Toinen syy olivat nosturit. Sanoista en paljon ymmärtänyt, ennen kuin runossa mainittiin nostokurjet. Muutapa en muistakaan, mutta arvelen, että runo liittyi jotenkin isänmaahan. Täällä uudessa kotikaupungissa tämä muistikuva on jostain syystä noussut vuosien jälkeen mieleeni.

Vaikka luonto ja maaseutumaisemat ovat tuntuneet aina läheisiltä, kokee kaupungissakin joskus suurta kodikkuutta. Tässä kaupungissa on jotenkin aistittavissa myös se aika, kun kosken partaalle on alettu rakentaa ja nosturit ovat kohonneet taivasta vasten. Luoja on luonut järvet ja metsät, mutta myös ihmiset rakentamaan kaupunkeja ja kyliä.

Helposti alkaa vertailla – vaikkapa kaupunkeja johonkin toisenlaiseen elinympäristöön. Itsekin tunnen joskus vierautta olinpaikassani, joskus kaupungissa, mutta joskus myös väljemmillä vesillä. Haluaisin, etten nyt, enkä myöskään pappana muistellessani kuitenkaan liiaksi erottelisi mukavia hetkiä sen perusteella, istuttiinko kavereiden kanssa kaupungin vilinässä rullakebabilla vai järven rannalla nuotion loisteessa. Kummassakin ympäristössä on saattanut herätä tärkeä hetki, vaikkapa sellainen aito keskustelu, joka alkaa vaan.

Taidanpa vielä pappanakin ajaa joskus elämää nähneen Fordini autotallista, huristella tuttuun kotikaupunkiin ja käydä verestämässä muistoja rullakebabin ääressä.