Torstai 5.12.2019
"
"Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu." Ilm. 22:12-13

Kytkin luistaa

28.9.2018 06:56 | Aulikki Piirainen
Trasselisepin mopo- ja autonrassuumuistoja lukiessani nousivat mieleeni monet nuoruuden reissut, joita tehtiin erinäisillä romuautoilla. Minun isäni nimittäin oli varsinainen remonttireiska tai pikemminkin autoaulis. Meillä ei ollut koskaan muita kuin romuautoja. Isä osti vanhoja autoja, jotka hän sitten kunnosti enemmän tai vähemmän ajokuntoisiksi.

Autot olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Sitikoita. Ensimmäinen auto perheessämme oli nimittäin Pösö. Liekö isä vielä kuuskytluvulla kuullutkaan ylellisen kuuloista sanaa Citroen? Mutta sitten hänet hurmasi Sitikoiden letkeä liito hydraulisen jousituksen päällä ja yhteiselämä automerkin kanssa alkoi. 

Kieltämättä kyyti olikin huikeaa. Muistan tunteen, kun isä painoi kaasua ja selkä painui suloisesti pehmeään selkänojaan. Kuopat ylitettiin lentäen eikä kolmella renkaalla ajokaan mahdotonta ollut, jos yksi rengas sattui puhkeamaan. Maavaran nostomahdollisuudesta oli hyötyä marjametsässä ja tutkimusmatkoilla, kun liikuttiin jos jonkinlaisissa maastoissa.



Kouluajoilta muistan kuvion: isä kellarin autotallissa sitikan kimpussa. Aika useasti piti olla isän apuna autotallissa milloin kytkintä painamassa, milloin starttaamassa tai jotakin osaa kampeamassa paikoilleen. Kellari pakkasi olemaan sekaisin kampiakseleita, vetoniveliä, öljykanistereita, työkaluja ja sun muuta romua. Usein ilma oli sinisenä pakokaasusta. Arvaatte oikein, äiti ei tykännyt isän harrastuksesta yhtään. Minäkin näen vielä painajaisia öljyn läikittämistä kellarinportaista, bensatrasseleista ja maalinpärskeistä saunanlattialla.

Parhaimmillaan isän vielä eläessä Sitikoita oli tontillamme varmaan viisi kunnostusta vaativaa ja niin sanotut ajokuntoiset päälle. Nykyään talleissa on jäljellä kaksi Sitikkaa. Siellä ne lepäävät pölyn ja romun hautaamina etsimässä loppusijoituspaikkaansa. Ne kuuluvat veljelleni, jonka tontilla puolestaan on arviolta neljä ajokunnotonta sitikkaa.

Suviseurareissuun lähtö toistui saman kuvion mukaan. Moottori vinssin ja taljojen kanssa ylös ja uusi tilalle. Isä ja veli ahersivat myöhään yöhön auton kimpussa, mutta kuitenkin jouduimme kuin varkain karkaamaan matkaan. Isän mielestä autoa olisi vielä pitänyt rassata, mutta meillä lapsilla oli jo kiire lähteä matkaan. Isä roikkui viimeiseen asti auton rinnalla ja antoi ohjeita. Mutta matkaan päästiin, enkä muista, etteikö olisi takaisinkin tultu. 



Kun sain ajokortin, lähdimme usein tyttöporukalla seuramatkoille. Eräässä Sitikassa oli ongelmia kytkimen kanssa. Se pakkasi takertumaan. Liikkeellelähtö oli töksähtelevää. No, isä arveli, että jos kytkinlevyt voitelee naurisöljyllä, takertelu lakkaa. Niinhän siinä kävikin, mutta homma karkasi käsistä: kytkin alkoi luistamaan. Mutta niin vain kärryllä tehtiin jokin Kuusamon reissu. Ylämäissä oli hankalaa, mutta perille päästiin ja takaisinkin. Sen jälkeen olen hyvin ymmärtänyt tiellä edessä hidastelevia kuskeja. Heillä voi kytkin luistaa.

Tuossa samaisessa Sitikassa oli myös sellainen vika, ettei se tahtonut käynnistyä. Isä neuvoi keinon. Piti lyödä vasaran ja meisselin avulla tiettyä kohtaa moottorissa, ja se auttoi. Pitihän sitä Rovaniemen nuortenpäiväreissulla jonkin kerran konepeltiä aukoa, mutta siitä matka aina jatkui. Liekö ollut samalla reissulla, kun kojelauta alkoi käryämään, mutta oli varjelus matkassa: auto ei syttynyt tuleen.

Minulla on menossa nyt seitsemäs oma auto. Ette varmaan arvaa, mitä merkkiä? Oikein, ne ovat kaikki olleet Sitikoita! Mutta eivät kylläkään romusellaisia. Samoin siskoni kaikki autot ovat olleet samaa lajia. Että taitaa olla vahvasti periytyvää sorttia tuo sitikismi.

Mahtaako nykyajan nuorilla olla enää vastaavia seikkailuja? Sääli, jos ei ole. Niitä on nimittäin mukava muistella näin vanhempana, vaikka en vielä keinutuolissa palvelukodissa keinuttelekaan.
 

Vanhemmat

Uudemmat

Aulikki Piirainen

Elämääni raamittavat tärkeät ihmiset: äiti, sisko ja veljen perhe, jossa on kymmenen lasta, sekä muutama hyvä ystävä. Meillä asuu myös norjalainen metsäkissa, Peter.

Isältäni olen perinyt uteliaisuuden ja rakkauden luontoon, metsiin ja vesiin. Äitini puolelta olen sumunharmaa runotyttö. Vapaa-aikana, kun en valmistele yläkoulun opinto-ohjaajan työhön liittyviä asioita, ulkoilen, opiskelen, ihmettelen.

Olen astumassa elämässäni uuteen vaiheeseen, kun pitäisi malttaa jättää mielenkiintoinen työelämä nuoremmille. Kyselen, mitä löytää vapautuvaa aikaa rikastamaan.

Voit antaa palautetta kirjoituksistani osoitteeseen aulikki.piirainen(at)gmail.com

Aulikki Piirainen

Armostas kaikesta kiitoksen kannan

Jaakko Linjaman säveltämää musiikkia – puhuttelevaa ja harvoin kuultua.
Äänite sisältää hengellistä laulumusiikkia ja kuoromusiikkia sekä soitinsävellyksiä uruille, viululle ja pianolle.

25 €

Toim.: Jouni Hintikka ja Kirsti Nurkkala

Erityisen läheisinä

Kirja erilaisuudesta, elämän ainutlaatuisuudesta ja rikkaudesta: teoksessa puheenvuoron saavat erityislapset, heidän läheisensä sekä aiheen parissa työskentelevät ammattilaiset.

25 €

Ari-Pekka Palola

Myrskyjen keskellä

SRK:n historian kolmas osa kuvaa vaiherikasta ajanjaksoa 1962–1980.

48 €

Salla Sivula
Kansi: Silja-Maria Wihersaari

Ketunpojat ja kätköviesti

Kuka on päässyt Ketunpoikien jäljille, ja mitä hän heistä tahtoo? Entä kuka on salaperäinen Anna, joka laittaa viestejä Iidalle? Ketunpojat saavat arvoituksen toisensa jälkeen ratkaistavaksi, kunnes kätköseikkailu saa ratkaisunsa.

15 €

Toim. Kaisa Ikonen

Herra siunatkoon sinua, SRK:n Suviseurat Muhoksella

Muhoksen Suviseurat 2019 yksissä kansissa: monipuolinen neliväriteos palaa suviseurajärjestelyihin sekä erilaisiin suviseuratunnelmiin.

24 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi