Maanantai 24.9.2018
"
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps. 119:105

Niin pitkä on matka, ei kotia näy…

18.4.2016 07:05 | Erkki Alasaarela
Viisivuotiaana poikana seisoin usein pitkään pinnasängyn reunalla ja katsoin, kun pikkuveljeni Veikko nukkui. Ymmärsin, että Veikko oli erilainen, mutta äärettömän rakas. Veikko näytti nukkuessaan kauniilta ja hauraalta. Oli helppo ajatella, että tuon sängyn vierellä oli koko ajan suojelusenkeli. Viisi vuotta myöhemmin koin suojelusenkelin läsnäolon todeksi. Kirjoitin tapahtuman ylös tuoreeltaan, ja se nousee mieleeni edelleen kuin eilinen päivä.

Olin silloin kymmenvuotias pikkupoika. Oli huhtikuu, ja isä meni hevosella metsään puita hakemaan. Lumi oli jo osaksi sulanut, mutta jäätynyt sitten kovaksi hangeksi. Se kantoi sopivasti reen alla ja auttoi myös hevosen liikkumista metsässä. Lumihiutaleita leijaili harvakseltaan. Ilta oli tulossa.

Olimme pihalla touhuamassa, kun kuului äidin ääni: ”Onko Veikko siellä?” Ei ollut. Etsimme häntä pihapiiristä, mutta emme löytäneet. Isän reen jäljet näkyivät kujalla ja kanavan varrella. Niiden vierellä oli pienet jalanjäljet. Veikko oli lähtenyt metsään isän perään. Pelko nousi mieleeni, enkä palannut kotiin, vaan lähdin juosten seuraamaan pikkuveljeni jälkiä.

Lunta oli paikoin vähän, ja kohta Veikon jäljet erkanivat hevosen jäljistä. Jalanjäljet johtivat laajaan asumattomaan metsään. Lumisade oli yltymässä. Jäljet peittyisivät kohta, ja tulossa oli kylmä ja pimeä yö. Siitä Veikko ei selviytyisi.

Juoksin pitkin metsäpolkua, jota Veikko oli kävellyt, mutta kohta polku loppui ja edessä oli laaja suo. Jälkiä oli paikoin hyvin vaikea nähdä, sillä lunta oli vain mättäiden välissä. Kohta kadotinkin jäljet. Pelosta vapisten aloin kiertää kehää, jota laajensin koko ajan, mutta turhaan. Jäljet olivat kadonneet.

Tunsin tuona hämärtyvänä iltana itseni avuttomaksi. Isän kirveen kapsahtelu kuului kaukaa. Itku kurkussa aloin huutaa häntä avuksi, mutta hän oli liian kaukana eikä kuullut ääntäni. Silloin muistin jossain seuroissa kuulemani Raamatun sanat. Eino Rimpiläinen oli ne puheessaan sanonut, ja ne olivat jääneet mieleeni, kun olin pohtinut, mitä ne merkitsivät: ”Mitä uskoen rukoilette, sen te saatte.”

Polvistuin mättäälle, ja kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, kun huusin avukseni Isää, joka on kaukana, mutta kuulee lastensa hiljaisimmatkin huokaukset. Tuntui entistä vaikeammalta löytää jälkiä sumein silmin, mutta en ehtinyt ottaa monta askelta, kun löysin ne. Tuona hetkenä tunsin, etten ollut yksin. Vierelläni kulki suojelusenkeli. Panin käteni uudelleen ristiin ja sanoin: ”Kiitos Isä”. Minulle tuli turvallinen olo.

Ilta oli jo hämärtynyt. Puut ikään kuin vilistivät ohitseni tummina hahmoina. Lumituisku sumensi jälkiä. Yhtäkkiä tuntui kuin seinä olisi tullut vastaan. Edessä oli kuusikko, jossa ei ollut lainkaan lunta. En edes pysähtynyt, vaan jatkoin matkaa luottavaisesti kuusien välistä puikkelehtien. Kuusikon toisella puolella jäljet jatkuivat suoraan edessäni. Ei tarvinnut tehdä pientäkään mutkaa. Se tuntui aivan ihmeelliseltä.

Metsässä pimeni nopeasti. Selkä kumarassa juoksin läpi ryteikköjen ja pensaitten. Askeleitani johdatettiin niin, etten eksynyt jäljiltä, joita tuskin enää näkyi. Onneksi ne johtivat metsäojaan, jossa ne vielä erottuivat selvästi. Turhaan yritin etsiä Veikkoa edestäpäin, sillä hän oli noussut pois ojasta.

Maasto oli nyt erittäin vaikeakulkuista. Eteen tuli tiheä ryteikkö, jossa jalanjälkiä ei näkynyt ollenkaan. Veikon kulkiessa oli kuitenkin pudonnut lunta pensaiden oksilta. Näitä lumenputoamisjälkiä seurasin hitaasti. Samalla saatoin havaita, että jäljet olivat tuoreita.

Pääsin ryteikön läpi. Jäljet johtivat suoraan metsäojaan. En osaa sanoin kuvata tunnettani, kun näin kauempana ojassa tumman hahmon. Siellä käveli oma rakas pikkuveljeni. Nostin hänet syliini ja sanoin, että eikö Taivaan Isä olekin hyvä, kun antoi minun löytää sinut.

Veikko oli jo hyvin väsynyt. Otin hänet reppuselkään ja lähdin kävelemään siihen suuntaan, mistä olin tullut. Pimeä tuli äkkiä, mutta taivaalta kajastuvan valon avulla pystyimme väistelemään puita ja pääsimme eteenpäin.

Olin juoksemisesta märkä, ja kylmyys alkoi jo tuntua. Yhtäkkiä minusta tuntui, että koti saattoi olla missä suunnassa tahansa. Laskin veljeni maahan. Epätoivoisena heittäydyin silloin polvilleni ja rukoilin Taivaan Isää: ”Ohjaa meidät kotiin.”

Tuntui, että olin tilanteessa, johon apua ei löydy. Silloin tunsin poskillani tuulenhenkäyksen, vaikka ilma tuntui muuten tyyneltä. Se oli kuin suojelusenkelin puhallus. Samalla muistin, että kun olin palannut koulusta kotiin, oli ollut vastatuuli. Tämän avulla päättelin, missä päin koti oli. Sinne jatkoimme kävelyämme. Pitkästi oli vielä matkaa, mutta sitten kuului hiljainen ääni. Meitä huudettiin! Etsijät olivat vastassa. Kylän väki oli rientänyt avuksi. Syvä kiitollisuuden tunne valtasi mieleni.

Kotiväki oli helpottunut ja iloinen, kun palasin kotiin Veikon kanssa. Metsässä kokemani tilanteet vaikuttivat minuun niin syvästi, että en osannut kertoa kenellekään matkani vaiheista. Sanoin vain lyhyesti äidilleni, että suojelusenkeli oli mukanamme.

Pikkupojan varmuudella päätin, että joskus kerron jollekulle kaiken, mitä minulle ja Veikolle metsässä tapahtui. Nyt olen sen tehnyt ja lupaukseni pitänyt.


Lapsuudenkotini. Sen takana olevaan metsään Veikko eksyi.

Blogiteksti perustuu kahteen artikkeliin, joista toisen kirjoitin koulupoikana vuonna 1968 Päivämieheen ja toisen vuonna 2011 kyläkirjaan "Muistojen tulva. Tarinoita Tyrnävän Korvesta".

Vanhemmat

Uudemmat

Erkki Alasaarela

Pikkupoikana kuljin luonnossa kiikari kaulalla ja perhoshaavi kädessä. Harrastus johti elämäntehtävään ympäristöalalla. Työ ja perheenisän tehtävä veivät ajan niin, että harrastukset jäivät taka-alalle. Nyt kotini on tyhjentynyt ja opettelen uutta vaihetta elämässäni. Työni yliopistolla on edennyt ”vastuuttomaan ja vallattomaan” emeritus-vaiheeseen. Kuljen jälleen luonnossa. Kiikari ja haavi ovat vaihtuneet kameraan. Tarinat ja valokuvat luonnosta ovat varmaan ensisijaista sisältöä blogeissani. Kirjoituksistani toivon palautteita osoitteeseen

eralasaarela@gmail.com

Erkki Alasaarela

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi