Tiistai 14.8.2018
"
Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen, niin että se vaipuu maahan. Jes. 2:12

Sukuni tarinat historian pyörteissä

7.5.2018 06:39 | päivitetty 7.5.2018 10:33 | Heikki Honkala
Sukututkimus on harrastus, joka voi viedä mennessään. Minäkin pengon joskus menneisyyttä, mutta yritän pidätellä itseäni, koska muutoin minulla ei kohta olisi aikaa mihinkään muuhun. 

Olen mielissäni siitä, että jotkut sukututkimuksen harrastajat ovat käyttäneet aikaansa sukutietojen hankkimiseen ja sukupuiden laatimiseen. Tästä syystä minulla on mahdollisuus kuoria kermaa päältä eli tutkia miten esi-isieni ja -äitieni kohtalot lomittuvat yleiseen historiaan. Näin menneiden polvien elämänvaiheet alkavat puhjeta lehdiksi historian puuhun, joka alkaa näin näkyä paremmin. 

Myös paikallishistoriat ja muut tietoteokset ovat kiinnostavia. Niistäkin voi löytyä tietoja omista esivanhemmista. Yhdellä sanalla kuvattuna esivanhempani ovat olleet rahvasta. He ovat olleet enimmäkseen renkejä, piikoja, kalastajia, talonpoikia, emäntiä, torppareita, käsityöläisiä ja muita tuiki tavallisia kansalaisia. Karkeasti sanoen esivanhempien määrä kaksinkertaistuu aina, kun mennään yksi sukupolvi ajassa taaksepäin. Yksinkertaisen laskutoimituksen avulla voi todeta, että esivanhempien määrä on valtava. Suuresta joukosta voi löytyä joku säätyläinen, kenties jopa joku vallasväen edustaja. 

Olen huomannut erästä paksua sukukirjaa tutkiessani, että eräs esiäitini on kuollut aika nuorena kulkutautiin (tyfys) eräänä 1860-luvun pahoista nälkävuosista. Historia kertoo, että tuolloin nälkiintyneet ihmiset lähtivät vaeltamaan paikasta toiseen ruokaa saadakseen ja tämän seurauksena taudit levisivät. 

Merikarvian pitäjähistoria kertoo erään äidinpuoleisen esi-isäni toimineen seurakunnan pappina 1600-luvulta seuraavalle vuosisadalle. Hän on varmasti nähnyt monenlaista kurjuutta, ehkä kokenut itsekin. Aivan 1600-luvun lopussa kansaa koettelivat ankarat nälkävuodet. Seuraavan vuosisadan alussa isonvihan aikana venäläiset joukot mellastivat länsirannikollakin. Muistelen tosin lukeneeni jostakin kyseisen papin olleen sotaa paossa Pohjanlahden toisella puolella, mikä olikin tuolloin tavallista säätyläisten keskuudessa.    

Krimin sodan aikoihin kolme miestä oli palaamassa veneellä suolaa ostamasta Tukholmasta. Yksi kaveruksista oli nimestä päätellen todennäköisesti äidinpuoleinen esi-isäni tai muutoin sukua. Tunnettu laulu kertoo, kuinka ”kolmella sadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla”. En tiedä olivatko britit vai fransmannit asialla, mutta miehet poimittiin vieraaseen laivaan ja päästettiin rantaan aika kaukana kotoa. Ei auttanut muu kuin kävellä kotiin. 

Myös suvussa kulkevat tarinat voivat rikastaa kuvaa menneestä ajasta. Niiden todenperäisyyttä voi olla vaikea varmentaa, mutta voivat ne olla tottakin, ehkä hieman värittyneitä ja muistivirheiden muokkaamia. Ei savua ilman tulta, sanotaan. 

Erään isäni puolen sukulaisen kerrotaan olleen hyvin voimakas. Muutama mies oli joutunut merihätään, varmaankin Laatokalla. Vahvan miehen kerrotaan hakeneen yhtä lukuunottamatta kaikki rantaan. Tämä viimeinen oli anonut apua, mutta noutajalla eivät enää voimat riittäneet. 
Laatokkaa kutsutaan mereksi, vaikka se on oikeasti järvi, toki suuri sellainen. Veden suolattomuuden sanotaan aiheuttavan jyrkkiä aaltoja, joilla purjehtiminen on vaikeaa. 

Kun isäni isä oli vielä alaikäinen, hän lähti kotoaan Pyhäjärveltä isänsa kanssa kalastusmatkalle Laatokalle. Nuo matkat saattoivat kestää pitkään. Heillä oli majapaikka jossakin saaressa. Tällä kertaa isoisoisäni päätti, että nyt käydään Valamossa. Kun oli päästy perille luostarisaareen, hän halusi tavata igumenin, ja se onnistuikin. Tarina kertoo, että isoisääni toivottiin noviisiksi luostariin. Tästä ei syntynyt kauppoja, enkä ole muistakaan mahdollisesti syntyneistä liiketoimista kuullut. Kun tiedän isoukkini olleen palovakuutusasiamies, voin leikitellä ajatuksellä, että hän mahdollisesti yritti vakuuttaa luostarin. 

Tiedän isoukkini osanneen venäjää, joten luulen, että kuvattu keskustelu Valamossa käytiin sillä kielellä. Hänen taitonsa on täytynyt yltää alkeita pidemmälle, koska hän toimi puutavaran hankkijana eräälle pietarilaiselle yritykselle. 

Miten supisuomalainen talonpoika oppi venäjää, on minulle arvoitus. Karjalan kannaksella sijaitsevalla Pyhäjärvellä puhuttiin suomea Karjalan murteella, mutta siellä täällä asui venäjänkielisiä ortodokseja, myös isoukkini kotikylässä ainakin yksi perhe. Ehkä isoukkini pääsi alkuun leikkiessään venäjänkielisten kavereiden kanssa.   

Viipurinläänin Pyhäjärvellä oli omakin luostari. Konevitsan kellot saattoivat kuulua hyvällä säällä isäni kotitilalle saakka. Valamo oli kaukana Laatokalla, mutta sopivissa sääolosuhteissa sen pääkirkko saattoi nousta kangastuksena tilapäisesti näkyviin.   

Yksi tarina kertoo kosiomatkasta. Isäni toinen ukki oli mennyt erääseen taloon kertomaan kiinnostuksestaan talon tytärtä kohtaan. Mukana saattoi olla puhemieskin, mutta en ole varma asiasta. Neuvottelut eivät kuitenkaan tuntuneet etenevän. Sitten keskusteluissa nousi esiin toinen morsianehdokas eli talon nuorempi tytär. Tämä kuitenkin huikkasi oven raosta, että hän ei lähde noin mustalle – kosiomies oli ollut töissä jossakin laivassa Laatokalla ja paahtunut auringossa. Kyseisen tyttären mieli kuitenkin muuttui, ja sen seurauksena minä olen tässä tätä juttua kirjoittamassa.  

Tarinat saattavat liittyä myös vanhoislestadiolaisuuden historiaan. Isäni puolen sukuhistoria kertoo, kuinka elävä sana tuli Simolan sukuhaaraan:  ”Miten tällainen yksinäinen lestadiolainen saareke saattoi syntyä? Perimätieto kertoo, että Pietarista tuli kylään resuisesti pukeutunut pieni mies, joka pyysi pitää hengellisen puhetilaisuuden, seurat. Sellainen sallittiin Simolassa. Mies puhui – ja sana sattui. Tämä lienee tapahtunut talvella 1888.” Tämä tapahtui Viipurinläänin Pyhäjärvellä, jossa oli hyvin vähän vanhoillislestadiolaisia. Noihin aikoihin oli Pietarissa paljon suomalaisia ja siellä järjestettiin seuroja. Saarnamies lienee ollut matkalla sinne tai sieltä Suomeen. 

Sukutietoja, historiaa ja tarinoita tutkiessa piirtyy kuva siitä, kuka minä olen. Kertomukset eivät välttämättä pidä kaikilta osin paikkaansa, koska muisti voi pettää ja mielikuvitus värittää. Sukupuussakin voi olla virheitä, ja kirkonkirjatkaan eivät aina tiedä totuutta. Kokemus perimästä voi olla myös kulttuurinen. Tämä kaikki on sitä maata, jossa juureni ovat. 

Sukuhistorian tutkiminen havahduttaa huomaamaan, että esivanhempamme ovat olleet mukana rakentamassa isänmaatamme sellaiseksi, mikä se nyt on. He ovat osa Suomen menneisyyttä. 

Minä tulisin aivan hyvin toimeen ilman tietoa siitä, missä paikoissa eräs äidinpuoleinen käsityöläisesi-isäni on vaimoineen ja perheineen asunut Naantalissa. On se kuitenkin kiinnostavaa. On myös hauskaa tietää menneistä tavoista, vaikkapa kosimisesta. 

Kaikki suvun kohtalot eivät ole hauskoja tai onnellisia. Äitini isä joutui lähtemään isänmaan palvelukseen 30.11.1939 eli heti, kun talvisota syttyi. Hän ei palannut elävänä. Olen tutkinut hänen sotaansa Sallan suunnalla ja sen jälkeen Säkkijärven Vilajoella, jonne hänen rykmenttinsä siirrettiin, kun ruotsalaiset vapaaehtoiset ottivat rintamavastuun pohjoisessa. Säkkijärvellä tarvittiin lisäjoukkoja, koska vihollinen oli päässyt siellä pureutumaan Viipurinlahden länsirannalle. Isoisäni haavoittui vakavasti 11.3.1940 ja kuoli samana päivänä kenttäsairaalassa Haminassa. Kahden päivän päästä tuli aselepo. Kaipaamaan jäivät mummoni ja viisi lasta, joista vanhin oli hieman alle yhdeksänvuotias äitini.  

Sukuhistoria kertoo minulle, että maamme hyvinvointi ja itsenäisyys eivät ole itsestäänselvyyksiä. Historiaan tutustuminen auttaa näkemään, miten paljon meillä on sellaista hyvää, josta esivanhempamme eivät osanneet uneksiakaan.

Historiamme synkkiä juonteita tutkittaessa on hyvä muistaa, että se mitä tapahtui täällä ennen, on tänään totta muualla. 

Päivitetty kuudetta kappaletta 7.5.2018 klo 10:33.

Vanhemmat

Uudemmat

Heikki Honkala

Olen tuore turkulainen. Muutimme vaimoni kanssa tänne Helsingistä, kun jäin eläkkeelle kauppaopettajan työstä. Geenini ovat länsirannikolta ja Laatokan liepeiltä, olen syntynyt pohjoisessa, mutta asunut suurimman osan elämääni etelässä. Viime vuosiani ovat leimanneet kaksi sairastamaani syöpää. Olen kiinnostunut liian monista asioista. Maalaan ja kirjoitan.

heikki.honkala@icloud.com

Heikki Honkala

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Alkusoittokirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi