Perjantai 16.11.2018
"
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5-6

”Me purjehdimme vain pitkin ikuisuuden kehää”

6.1.2018 06:58 | Maria Hyväri
Vuoden alussa ajatellaan yleensä suuria ja yleviä. Ihminen tarvitsee ajatusta, että kaikki on mahdollista ja että voi tavallaan aloittaa uuden puhtaan sivun vuoden alkaessa. Mikään uusi alku ei kuitenkaan ole edessä, sillä samat ihmiset jatkavat ajatuksineen, taakkoineen ja taitoineen vuodesta 2017 vuoteen 2018.

Samalla tämä kaikki on aivan ainutlaatuista.
 
On yhtä aikaa haikeaa ja onnellista, ettei aikaa saa pysäytettyä. Haikeaa se on esimerkiksi sellaisina hetkinä, kun kuuntelin itsenäisyyspäivän aikana helisevää kuoroa, jonka ääni oli kuin sinikellojen soittoa kesäisen pientareen varrella. Istuimme kirkossa kylki kyljessä ja silmiemme eteen piirtyi sanojen myötä kotimaan metsien vehreys. Ajattelin, että nyt aika voisi pysähtyä – juuri nyt, kun olen tässä helisevässä kauneudessa yhdessä muiden kanssa. Mutta laulu kulki eteenpäin, sävelet haipuivat ja lumous särkyi.

Onnellista ajan kulku on silloin, kun sietämättömät ajatukset, suru tai kipu kietovat ihmisen niin tiukkaan puristukseen, ettei valoa ehdi nähdä. Silloin on hyvä, että se hetki ei kestä loputtomiin, kun aika vääjäämättömästi kuluu.
 
Olen ajatellut isoisoäitiäni Annaa, jota en koskaan ehtinyt tavata. Jos nyt saisin katsoa aittapolulla häntä, suuri hellyys täyttäisi minut. Hän mekkoineen ja huiveineen töihinsä kiirehtimässä, minä tässä, jokin pieni osa Annan perimästä yhä kiertämässä kehossani. Hän, yhden sodan elänyt, on ollut minun ikäiseni vuonna 1935, kun uusi sota jo häämötti nuoren tasavallan taivaanrannassa. Annan aikaan Suomeen syntyi paljon enemmän vauvoja kuin nyt, mutta heitä myös kuoli paljon. Joka kymmenes vauva menehtyi. Se on julma ajatus; omaan lähipiiriini syntyi viime vuonna harvinaisen paljon vauvoja – sata vuotta sitten moni noista vauvoista olisi kuollut tauteihin, joita ei voitu hoitaa.

Isoisoäitini naisenelämä tässä maassa oli kovin erilainen kuin minun. Oliko hänellä haaveita vai menikö elämä samaan tyyliin kuin se oli sujunut hänen äidillään ja suvun muilla naisilla? Minä olen saanut tehdä valintoja valitsemasta päästyäni: olen miettinyt ja analysoinut mitä koulua käyn, missä asun, mitä työtä teen, miltä minusta milloinkin tuntuu. Anna odotti kasvua sekä sisällä että ulkona: miten kasvoi peltojen vilja, miten varttuivat lapset pirtissä.

Hän peitteli monta lapsistaan jo pieninä maan kehtoon. Yksi heistä oli Lea, joka putosi vesisaaviin, jossa oli kiehuvaa vettä. Hän kirkaisi kerran, mutta sitten tuntohermot olivat palaneet ja Lea oli aivan hiljaa. Parin päivän päästä hän kuoli. Näin meille jälkipolville on kerrottu. Lea jätti oman pikkutytön kokoisen jälkensä sukumme muistoihin, Anna omansa. Heidän elämänsä osui Luojan suunnittelemana tsaarin aikaan, itsenäistymisen aikaan, rauhan, sodan ja jälleenrakentamisen vuosiin. Minun aikani on ollut erilaista: ajat muuttuvat ja maailman ääret tuntuvat kutistuvan, mutta ihminen on pohjimmiltaan sama ajan muuttumisesta huolimatta.
 
Ensivilkaisulla nykyinen elämänmenomme saattaa vaikuttaa pinnalliselta fiilistelyltä ja hengailulta – asioilta, joille ei menneinä vuosikymmeninä ollut aikaa. Tarkemmin katsoen onneksi huomaa, että pinnan alla meissä kuitenkin on yhä yhteistä ihmisyyden pohjavirtaa. Viime vuonna meitä yhdisti kaksi suurta asiaa: Mauno Koiviston kuolema ja Suomen 100-vuotisjuhla. Ne osoittivat, että meissä on samoja tunteita, joita on tarpeellista jakaa ja kokea yhdessä. Itkimme Koiviston kuolemaa. Kenties samalla vuodatimme niihin kyyneliin muitakin suremattomia suruja, jotka saivat hyväksyttävän ilmenemismuodon kansallisena kokemuksena. Erityisesti loppuvuonna 100-vuotias kotimaa yhdisti meidät: me saimme elää tämän historiallisen hetken ja yhteisen juhlan aiheen.

Tavallisina päivinä arkiset todellisuutemme ovat kovin erilaisia eri puolilla maata työstä tai työttömyydestä, terveydestä tai sairaudesta, monista elämisen mahdollisuuksista riippuen. Vielä enemmän tarvittaisiin sitä, että ojennamme kätemme ja muodostamme ketjun, jossa lämpimät sydämemme sykkivät samanlaisina ihonväristä, kansallisuudesta tai aatteiden erilaisuudesta riippumatta. Elämä on kovin raskasta, jos ei pysty luottamaan toisten ihmisten hyvyyteen. Kun on pitänyt toista kädestä ja katsonut silmiin, on vaikeampi vihata.

Mielessäni olen tapaillut katkelmaa vanhasta sadusta: ”Mennyt aika viritti kitaransa ja alkoi soittaa isoäidin aikaista valssia. Kaikki valitsivat parinsa. Surutar ja Ilo, Sota ja Rauha sekä kaikki muut alkoivat pyöriä valssin tahdissa ja Tuleva aika lauloi siihen kirkkaalla äänellään sanat. Mikä on matkan määrä? Me purjehdimme vain pitkin ikuisuuden kehää, vastasi peränpitäjä.”

Olemme lopulta yksinäisiä tomuhiukkasia, maan syliin palaavia. Kimmellämme meille annetun ajan verran, kuten hiekanjyvä kimaltaa auringonvalon osuessa siihen, ja katoamme sitten kuin uni aamun tullen.
 
Lainaus Ervo Vesterisen kirjasta Kauneinta maailmassa – Rudolf Koivun ja Raul Roineen satujen lähteillä
 
 

Vanhemmat

Uudemmat

Maria Hyväri

Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä.

Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla, vaaleanpunaisista auringonlaskuista taivaanrannassa. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, kirjaston rauhasta, lapsen katseesta ihmeiden äärellä.

Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com

Maria Hyväri

Väinö Havas

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Äänikirja on tehty vuonna 1997 julkaistun uudistetun painoksen pohjalta ja sisältää 43 alkuperäisteokseen kuulunutta kertomusta. Havaksen lämminhenkisissä ja kielellisesti rikkaissa kertomuksissa korostuu kodin, uskonnon ja vapaan isänmaan arvo.

20 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka

JAKSANKO LUOTTAA? -ÄÄNIKIRJA

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?  
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.

20 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Katri Isopahkala ja Heli Säkkinen (toim.)

Siionin Joulu 2018

Siionin Joulu vieraili lampolassa seurailemassa lampaiden elämää. Lehden hartaustekstit kertovat Vapahtajasta, joka toi ihmisille rauhan ja vapauden. Sivuilta löytyy myös hiljaista puhetta joulusta ilman rakasta läheistä. Lisäksi lehti sisältää muun muassa käytännönläheisiä vinkkejä jouluaskareisiin.

7 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi