Torstai 15.11.2018
"
Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Job 19:25

Yritän oppia kiitollisuutta

14.10.2018 06:44 | Maria Hyväri
Kun istun keittiön pöydän ääressä, olen tyytyväinen elämääni. Syksyisinä päivinä kynttilä saattaa palaa pöydällä aamusta iltaan, kun hämärä hiipii koko ajan lähemmäksi. Arki on ollut nyt aika tavallista: töitä voimien mukaan, kerhoja, harrastuksia, kokouksia, kauppareissuja. Pullan leivontaa, jos siltä on tuntunut, siivousta ahkerammin tai laiskemmin – syksyhämärässä onneksi näkee huonommin pölyn kertymisen.

Tähän asti nämä pohdintani ovat aivan tyytyväisiä ja rauhallisia. Mutta sitten mieleeni luiskahtaa ajatus siitä, miten muut ovat näköjään taas olleet Pariisissa, New Yorkissa tai Thaimaassa syksyä paossa, joku on opiskellut lisätutkinnon, joku on saanut hienon työpaikan, joku on taas rakentanut uuden kodin kädenkäänteessä, joku aloittanut jonkin modernin harrastuksen. Kiireetön ja tapahtumaköyhä elämäni ei tunnukaan enää miltään, kotikin on niin ruma. Istun yhä pöydän ääressä, pölypallot kiertelevät ilmavirran mukana nurkissa – miten sitä pölyä onkin niin paljon. Mietin, leipoisinko pullaa, mutta se tuntuu säälittävältä ajatukselta samaan aikaan, kun joku on New Yorkissa. ”Miten me ei koskaan mennä ulkomaille”, osaa lapsikin kysyä juuri sopivasti kuin mietteeni arvaten.
 
Omaa tilannetta on välillä vaikea hyväksyä. Miksi meillä on tällainen elämä ja muilla tuollainen, paljon paremman näköinen? Tiedän, että henkiset voimavarani eivät ole maan parhaat ja se rajoittaa esimerkiksi jaksamistani ja osallistumistani hyvin paljon. Kahden aikuisen täysiaikainen työssä käyminen ei sovi meidän perheelle, koska sillä voisi olla liian raskaat seuraukset. Kun jaksamista ei ole, se tarkoittaa tietyistä asioista luopumista. Kiire ei enää juurikaan kuulu sanavarastooni (paitsi aamuisin, kun hoputan lapsia kouluun, kun koulun alkamiseen on viisi minuuttia ja ulkovaatteet ovat vielä naulakossa). Jos minulla on kiire, kaikki menee varmasti pilalle, en tunnista itseäni, paniikki valtaa mielen ja palautumiseen menee aikaa.

Kun ei ole voimia tehdä vaativia töitä, se tarkoittaa myös tietynlaisesta taloudellisesta pärjäämisestä luopumista; raha menettää merkitystään. Lopulta ihminen selviää kuitenkin aika vähällä, jos perusasiat ovat olemassa. Kun shoppailu ei edes ole mahdollinen harrastus, se nostaa mieleen uusia kuvioita: mihin tätä kaikkea tavaraa tarvitaan, onko kaikki ostaminen aina välttämätöntä. Hankalinta on se, että mielen synkät kuviot eivät näy päällepäin ja niitä on hyvin vaikea sanoittaa; synkimmällä putoamisen hetkellä ei ole ketään mukana, ja sitä tunnetta on toisinaan mahdoton kuvata sanallisesti.
 
Viime aikoina ihmisten kanssa jutellessani olen todennut, että mielen kipua ja vaikeita elämänkohtaloita on paljon. Ne eivät vain läheskään aina näy muille mitenkään; yksinäisten kuormat ovat raskaita. Siksi välillä kauhistun, kun luen lehtiä. ”Yhteiskuntamme arvostaa rahaa, röyhkeyttä, nuoruutta ja epäkypsää käytöstä. Vanhojen ihmisten syrjintä ja laiminlyöminen hyväksytään.” (HS 20.9.2018.) Juttu käsitteli sitä, miten vanhojen ihmisten kunnioittamisella on aina ollut vaikutus yhteisön menestymiselle, mutta nykyelämässä tämä on unohtunut.

Toisessa jutussa taas kerrotaan seuraavaa: "Koen, että ylisuorittaminen on tässä ajassa voimakkaasti esillä." "Työelämässä  korostuu tehokkuuden eetos." "Ylisuorittamisella ei rakenneta parempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa." "Pikemminkin se johtaa julmaan maailmaan, jossa heikot putoavat ja vahvat pärjäävät." (Eveliina Nieminen HS:n jutussa Pakko olla parempi 4.10.2018.) Tulee tunne, että tällaisessa yhteiskunnassa ei ole tilaa heikkoudelle ja vanhuuden tai sairauden tuomalle kärsimykselle ja hauraudelle. Kaikkien voimat eivät riitä vauhdikkaaseen porskuttamiseen muiden mukana, eikä sellaisesta toiminnasta mielestäni pidäkään tehdä menestyksen tai onnistumisen mittaria.
 
Onneksi välillä voin lukea myös aivan toisenlaisia ajatuksia. Kerran huomasin lehden tekstaripalstalta (jossa yleensä keskustellaan koirankakoista ja vaalien lähestyessä politiikkojen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä) tällaisen helmen: ”Sosiaalityö on hauraiden henkilöiden ihmisyyden ja elämän suojelua.” Tämä ajatus ihastutti aamuni ja saa sydämeni värisemään kauneudellaan. Hauras on kaunis sana. Hauras ihminen. Niitä me lopulta olemme.
 
Kiitollisuus voi lävistää ajatukset yllättävissä tilanteissa, esimerkiksi silloin, kun joutuu luopumaan jostakin lähimmäisestään. Loppukesästä olimme kauniissa hautajaisissa. Siellä ajattelin, että ihminen tarvitsee välillä tällaista: muistutusta perimmäisten kysymysten olemassaolosta ja omasta kuolevaisuudesta ja siinä samalla siitä, että surun kanssa ollaan paljaina toisten vierellä, mutta muiden ihmisten läheisyys lohduttaa. Koin, että ulkoisella menestyksellä tai kiireisellä elämäntavalla ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä.

Välillä minussa kulkee kevyt henkäys, jonka aikana olo on levollinen: minun elämäni, se on tällainen. Sen keveyden aikana kaikki on helpompaa; oman itsen ja koko elämän kantaminen. Elämän lahjan muistaminen tuo kiitollisuuden tunteen. Kirkkaana syksyaamuna vedän kirpeää ilmaa sisääni ja tunnen hyvin voimakkaasti: tämänkin päivän sain.
 
 

Vanhemmat

Uudemmat

Maria Hyväri

Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä.

Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla, vaaleanpunaisista auringonlaskuista taivaanrannassa. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, kirjaston rauhasta, lapsen katseesta ihmeiden äärellä.

Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com

Maria Hyväri

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Väinö Havas

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Äänikirja on tehty vuonna 1997 julkaistun uudistetun painoksen pohjalta ja sisältää 43 alkuperäisteokseen kuulunutta kertomusta. Havaksen lämminhenkisissä ja kielellisesti rikkaissa kertomuksissa korostuu kodin, uskonnon ja vapaan isänmaan arvo.

20 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka

JAKSANKO LUOTTAA? -ÄÄNIKIRJA

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?  
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.

20 €

Katri Isopahkala ja Heli Säkkinen (toim.)

Siionin Joulu 2018

Siionin Joulu vieraili lampolassa seurailemassa lampaiden elämää. Lehden hartaustekstit kertovat Vapahtajasta, joka toi ihmisille rauhan ja vapauden. Sivuilta löytyy myös hiljaista puhetta joulusta ilman rakasta läheistä. Lisäksi lehti sisältää muun muassa käytännönläheisiä vinkkejä jouluaskareisiin.

7 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi