Keskiviikko 26.9.2018
"
Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. Gal. 5:25-26

Matkalla Kiinassa

15.3.2018 06:18 | Markus Kauhanen
Istun tämän kirjoituksen äärelle Kunmingissa, eteläisessä Kiinassa. Saavuin Kunmingiin pari päivää sitten väsyneenä, jalat tönköiksi maitohapoista jähmettyneinä ja yhden päivän aikataulusta jäljessä. Edellisen blogikirjoitukseni kirjoitin Almatysta Kazakstanista noin kolme kuukautta sitten. Kuluneet kolme kuukautta ovat olleet matkani haastavimmat, rankimmat ja yksinäisimmät. Olen pyöräillyt lumessa ja nukkunut pakkasessa ulkona, murtanut kielimuuria ja polttanut makunystyräni tuliseen ruokaan.

Joulukuun alussa olin Xinjiangin provinssissa, joka on yksi tiukimmin kontrolloiduista paikoista maailmassa. Lunta vihmoi hiljalleen. Muutos leppoisiin Keski-Aasian maihin oli valtava. Lähes jokaista rakennusta ympäröi piikkilanka-aita, kaupunkien sisääntuloväylillä oli poliisin tarkastuspiste, lähes jokaisessa kadunkulmassa oli poliisilaitos ja huoltoasemille, hotelleihin ja jopa ravintoloihin oli turvatarkastus. Ulkomaalaisena olin tiukan kontrollin alla, kuin silmätikkuna. Usein istuin tarkastuspisteillä vastaamassa lukuisiin kysymyksiin kuin mikäkin rikollinen. Erään kerran poliisit tulivat hotellihuoneeseeni kolmelta yöllä kysymään passiani, ja seuraavana aamuna istuin poliisilaitoksella viisi tuntia, kun poliisit tarkastivat puhelintani.

Ihmisten toiminta muuttui myös voimakkaasti. Kiinalaiset tuntuivat pelkäävän olla tekemisissä ulkomaalaisten kanssa, jotta he eivät joutuisi ongelmiin poliisin kanssa. He vaikuttivat myös ujoilta. Aiemmissa Aasian maissa ihmiset tulivat usein juttelemaan, tervehtivät iloisesti ja tarjosivat jopa ruokaa ja yösijaa. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Kommunikointi oli muutenkin vaikeaa, sillä Kiinan kieli, mandariinikiina, oli tähänastisista kaikkein vaikein. Tilannetta vaikeutti sekin, että usein ihmiset puhuivat vain paikallista kieltä, ja olin monesti täysin avuton Google-kääntäjän mandariinikiinan kanssa.

Ensimmäiset viikot olivat raskaita lukuisten varusteongelmien, kielivaikeuksien ja yksinäisyyden takia. Ne olivat syvää itsetutkiskelua. Aloin kysyä itseltäni, haluanko enää jatkaa. Oli pienestä kiinni, etten ostanut lentolippuja jouluksi kotiin. Tasapainoilin sen välillä, haluanko jatkaa ja katuisinko myöhemmin, jos lopettaisin tähän. Päätin antaa Kiinalle vielä toisen mahdollisuuden ja polkea seuraavaan provinssiin. Jos sitten vielä tuntuisi siltä, etten halua jatkaa, antaisin itselleni luvan palata kotiin.



Alkoi Gobin autiomaa. Myrsky teki tuhojaan eräänä iltana ja hajotti telttani. Aloin nukkua yöni hostelleissa ja hylätyissä rakennuksissa, kysyen ihmisiltä apua ja taivasalla, jos en muuta paikkaa löytänyt. Viima vinkui ja pakkanen paukkui. Kävelin jalkani lämpimäksi, pidin juomavesifiltterin taskussa tai makuupussissa ja kokkasin hanskat kädessä. Aamuisin tein nuotion kuivatakseni hengityksen kostuttamaa makuupussia. Ja niin päivät aavikolla kuluivat.

Hiljalleen ihmisten toiminta alkoi muuttua. Se näkyi sitä selvemmin, mitä enemmän itään päin poljin. Zhongweissa kysyin kadulla ohi kulkevalta naiselta apua hotellin etsimiseen. Nainen auttoi minua löytämään hotellin, maksoi sen ja tarjosi vielä ruokaakin. Zhongwei oli päätepiste aavikolle, ja nyt maisema sai uutta ilmettä rakennuksista ja saaste oli niin voimakasta, että sen saattoi maistaa kielellä.



En olisi saanut Kiinaan riittävän pitkää viisumia ilman kiinalaisen ystäväni apua. Hän ei voinut kirjoittaa kutsukirjettä, koska asuu Xinjiangin provinssissa, mutta hänen isänsä halusi auttaa minua, vaikka emme olleet koskaan tavanneet. Halusin toki kiittää häntä ja tein kiertolenkin Xi'anin kautta. Saapuessani Xi'aniin minulla oli hajonnut jarru ja eturenkaan napa, pinna oli katkennut, enkä ollut vielä saanut uutta telttaa. Polkiessani tapaamaan kaverini isää ajattelin, että mitä jos hän ei pidäkään minusta. Entä jos yksi matkani suurimmista sankareista ei halua koskaan nähdä minua uudestaan? Tavatessani hänet pelko haihtui. Tunsin oloni heti tervetulleeksi.

Ihmiset kaupungissa olivat kuulleet matkastani ja varusteongelmistani. Minulle järjestettiin tervetulojuhla ravintolassa. Minua pidettiin kuin kuningasta: tarjottiin valtava ateria, laulettiin kiinalaisia perinnelauluja, käytettiin kiertoajelulla kaupungissa ja kaiken tämän jälkeen sain teltan lahjoituksena. 

Ja voi isäntäperhettäni, Wangit pitivät minusta huolta kuin omasta lapsestaan. He majoittivat minua neljä päivää täysylläpidolla ja lähettivät minut takaisin tien päälle laukuissani muun muassa kolme isoa makkaraa ja noin 20 keitettyä kananmunaa. Tämän perheen tulisin muistamaan!

Lähtöpäivänäni minut kutsuttiin pyöräliikkeeseen. En tiennyt mistä oli kyse. Iloiseksi yllätyksekseni mekaanikko halusi tehdä pyörääni huollon ja vaihtaa rikkinäiset osat ehjiin.



Xi'anista matka jatkui kohti Chengdua. Ilma oli lämpenemään päin, mutta yöt olivat vielä pakkasen puolella ja aamuisin avatessani makuupussin vetoketjua teltan katosta rapisi jäähilettä kasvoille. Quingling-vuori oli vedenjakaja, ja sen jälkeen ilma oli jo huomattavasti lämpimämpää ja vehreä kasvillisuus alkoi rehottaa. Asutusta oli jo niin paljon, että telttapaikan löytäminen alkoi olla taidetta. Onneksi uusi telttani oli vapaasti seisova, ja se mahdollisti meluisien, etten sanoisi oksettavien, telttapaikkojen löytämisen moottoritien siltojen alta. Hotellit eivät hyväksyneet ulkomaalaisia, ja poljin Chengduun kahdeksassa päivässä käymättä suihkussa ja puhuen vain viisi minuuttia englantia.

Myös ravintolatilauksen tekeminen oli joskus haastavaa ilman yhteistä kieltä. Eräänä päivänä neljä eri ravintoloitsijaa kieltäytyi palvelemasta, ja he kävelivät ravintolasta ulos suostumatta lukemaan kännykän näytöllä olevaa käännöstä. Mutta sitten löysin ravintolan, jossa työntekijä suostui lukemaan tekstin ja palvelemaan. Ravintoloitsija oli syömässä nuudeleita, joten ajattelin, että ainakin nuudeleita heillä on. Kävimme lyhyen keskustelun:

– Hei. Anteeksi, etten ymmärrä kiinaa. Voisinko saada nuudeleita?
– Ei ole.
– Voisinko saada jotain syötävää 15 yuanilla? Mikä tahansa on ok, kunhan se ei ole tulista.
– Okei.

Ja sitten tarjoilija toi minulle ison kulhollisen tulisia nuudeleita...

Kahdeksan päivää on pitkä aika ilman keskustelua, mutta minulla oli Chengdussa sohvasurffausisäntä. Jos minulla olikin yksinäistä matkallani, niin sitä paremmalta tuntui, kun hän sujuvalla englannin kielellä ystävällisesti ohjasi minut suihkuun ja näytti, mistä löytyy pyykkikone. Mikä helpotus!



Chengdusta seuraava määränpää oli pieni kylä, jonka nimeä en enää muista. Tapasin siellä miehen, joka oli auttanut minua Xinjiangin provinssissa ja nyt kutsunut minut viettämään Kiinalaista uutta vuotta perheensä kanssa. Hän näytti minulle valokuvan. Kuvassa pitelin kännykkää, jossa oli kiinaksi käännetty teksti "toivon näkeväni sinut Yunnanissa uudestaan". Nyt olin hänen vierellään, ja se konkretisoi minulle miten eriskummallisessa elämäntilanteessa olinkaan. Lähes kaksi kuukautta sitten olin tavannut tuon miehen toisella puolella Kiinaa ja polkenut tuon välimatkan 4000 kilometriä täysin ilman moottoroitua helpotusta.

Tuon kylän jälkeen alkoi armoton vuoristorata. Välttääkseni moottoritien tein ison kiertolenkin vuoristoteiden kautta. Poljin 23 384 metriä vertikaalista nousua huiputtaen useita kaksitonnisia ja yhden lähes kolmetonnisen vuoren. Maitohapot polttivat reisiä, ja keuhkot haukkoivat raikasta vuori-ilmaa. Tai ehkä se oli maisema, mikä sai haukkomaan henkeä. Eräänä iltana en löytänyt tiheän asutuksen vuoksi telttapaikkaa, joten päädyin kysymään kyläläisiltä apua. He kertoivat, että voisin nukkua autotiellä pysäköityjen autojen välissä. Sitten alkoi tavanomainen kysely siitä, kuka minä olen ja mitä teen täällä. Ojensin heille kiinaksi kirjoitetun kirjeen, joka vastaa niihin yleisimpiin kysymyksiin, mitä ihmiset minulta kysyvät. Alkoi vilkas hämmästely ja peukkujen näyttäminen, jonka jälkeen minulle tarjottiin illallinen ja lukittu rakennus, jonka suojiin saatoin pystyttää telttani. Taas koin kiitollisena sen, kuinka matkamiehestä pidetään huolta.



 

Vanhemmat

Uudemmat

Markus Kauhanen

Olen seikkailu- ja matkakärpäsen pahoin puraisema nuori, joka ei ole löytänyt koulun penkiltä vastausta kysymykseen "mikä minusta tulee isona?".

Sen piti olla vain puolen vuoden polkupyörämatka Euroopassa, siis tämän reissuni, jolla olen edelleen. Tätä blogia aloittaessani olen ollut jo hieman yli vuoden matkallani maita pitkin Uuteen Seelantiin.

Kirjoitan elämästäni, kohtaamistani ihmisistä, sattumuksista tien päällä ja yksinäisestä vartiopaikasta kaukana kotoa.

Toivon kirjoituksistani palautetta sähköpostitse: markus.s.kauhanen@gmail.com

Markus Kauhanen

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi