Perjantai 21.9.2018
"
Herra, neuvo minulle tiesi, että noudattaisin sinun totuuttasi. Ps. 86:11

Miksi minä jaksan?

21.10.2015 08:53 | Päivämiehen verkkolehden vierasblogi
Minulta on monesti kysytty, miten minä jaksan. On kysytty monelta eri kantilta: Miten minä jaksan tehdä töitä, kun minulla on paljon lapsia? Miten minä jaksan olla kotona, kun minulla on niin paljon lapsia? Miten minä jaksan olla näin iloinen, kun minulla on niin paljon lapsia?

Olen joskus ajatellut, että kysyisipä joku joskus, miten minä jaksan, kun ympäristöstä tulee niin paljon tahatonta ja tahallistakin negatiivissävytteistä kommenttia siitä, että minulla on niin paljon lapsia. Kysyisipä minulta, eikä ajattelisi esimerkiksi jonkin julkisuuskuvan tai teatteriesityksen mukaisesti, miten minä koen tai ajattelen. Mutta koska harva on kysynyt, minä kirjoitan siitä. Jos joku sattuisi tämän lukemaan.

Kun ihana esikoisemme syntyi noin kaksikymmentä vuotta sitten, osasin ajatella, että perheemme ehkä kasvaa. Olin ihan itse vapaaehtoisesti valinnut, että elän elämäni siinä lujassa luottamuksessa, että Jumala on kaiken luoja ja johtaa elämäämme. Sitä, kuinka isoksi perheemme kasvaa, en edes halunnut tietää. Ajattelin silloinkin lapsellisen luottavaisesti, että jos meille annetaan lapsia useampikin, kyllä se rakkaus kantaa.

Olen törmännyt ajatuksiin ja mielikuviin, että meiltä lestadiolaisnaisilta puuttuu kyky ajatella omilla aivoillamme omaa parastamme. Että minulla on niin paljon lapsia, etten omaan ajatteluun enää kykenekään. Että minut on aivopesty. Että mieheni on minut alistanut niin, etten näe enää omaa parastani ja että minä vain luulen olevani onnellinen. Vähintäänkin olen lapsellinen ja yksinkertainen ihminen.

Näin ei kuitenkaan ole: älykkyysosamääräni on kelvollinen, minulla on akateeminen koulutus ja pystyn jopa käymään töissä. Olen myös aistivinani, että mieheni aidosti rakastaa minua. Olen huomannut, että hänelle rakkaus on sanojen lisäksi pieniä suuria tekoja: aamupuuron ja -kahvin keittämistä, pyykin laittamista, pieniä hipaisuja ohimennen. Ei tällaiseen elämään mahdu alistamista – ei henkistä, fyysistä eikä hengellistäkään. Sellaiset väittämät loukkaavat.

Velipoikani oli kerran saapunut töihin. Käytävällä oli tullut opettajakollegoita kaksin kappalein vastaan. Veljeni oli huikannut iloiseen tyyliinsä hyvät huomenet. Toinen näistä vastaantulijoista oli tokaissut: ”En ymmärrä, miten voit aina olla noin hyvällä tuulella, vaikka sulla on kuusi lasta.” Veli oli pysähtynyt ja kysynyt tältä ihmiseltä: ”Kuinka monta lasta sinulla on?” Vastaus oli ollut, että kaksi. Veljeni oli kysynyt toisenkin kysymyksen: ”Rakastatko sinä näitä kahta lastasi?” Vastaus oli ollut positiivinen, jolloin hän oli jatkanut kyselyään: ”Voitko kertoa minulle, että jos sinulla olisi enemmän lapsia, osaisitko sanoa, kuinka monennen lapsen kohdalla sinun rakkautesi olisi loppunut? ” Vastaus oli hiljaisuus.

Kun nyt yhdeksän lapsen äitinä mietin tuota Vesa-veljeni kysymystä, voin ilokseni huomata, ettei rakkaus mihinkään lopu. Se vain lisääntyy, kun sitä saa. Yhä uudelleen, kun olen saanut vastasyntyneen syliini, olen ajatellut sitä valtavaa rakkauden määrää, mikä siihen pieneen pakettiin on ladattu. Kotona kaikki odottavat uutta tulijaa. Maailman hellyttävimmältä näyttää se, kun omasta mielestään maailman murjoma murrosikäinen tulee koulusta ja työntää ensimmäisenä päänsä nukkuvan vauvan koppaan, nuuhkaisee ja taputtaa, ja vasta sitten huomioi – jos huomioi – muut perheenjäsenet. Puhumattakaan siitä tilanteesta, kun isä saapuu työpäivän jälkeen kotiin, polvistuu pienen lapsen eteen ja lataa akkunsa muutaman minuutin vauvantuoksuhoidolla.

Väsyttäähän se välillä. On aamuja, jolloin pitäisi ehtiä töihin, mutta kaksivuotias saa raivarin, neljävuotias hepulin, kahdeksanvuotias kummallisen itkukohtauksen, kymmenenvuotiaalla on takki hukassa ja murrosikäisellä tulukutuspäivä. Mutta sopinee epäillä, että kaikkia meitä väsyttää joskus oma elämämme, oli siinä lapsia enemmän tai vähemmän tai ei ollenkaan. Ajattelen mieluummin niin, että se, miten koemme elämämme ja miten siihen asennoidumme, on enemmän vaikuttava tekijä. Itse ajattelen ja luotan siihen, että Jumala isolla kämmenellään kuljettaa hullunmyllyistä elämäämme kohti tarkoittamaansa suuntaa. Siinä on rauhallista olla.

Minua lohduttaa, että etenkin silloin kun väsyttää, on ympärillä ihmisiä, joille asia on tuttu. Saa vertaistukea. Vertaistukea parhaimmillaan on se, kun minä pienen vauvani kanssa olen kotiutunut, saapuu kotiimme naisia: iloisia, surullisia, väsyneitä, virkeitä, onnistuneita, epäonnistuneita, isoäänisiä ja hiljaisia naisia kantamuksineen. Sylin täydeltä kotiimme kannetaan leivonnaisia ja lahjoja, mutta ennen kaikkea rakkautta. Eivät ne kysy, montako teillä nyt on tai miten sinä jaksat. Tai kysyvät ne, mutta kysyvät rakkaudella.

Nyt joku ehkä ajattelee, että tämä on varmaan niitä tapauksia, jonka elämä on jostakin kumman syystä helppoa. Voin vastata, että ei ole. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kokenut sellaisia ajallisia koettelemuksia, että välillä on tuntunut siltä, että pääni ei kestä, saati sitten uskoni hyvään ja armolliseen Jumalaan. Kun lähellä on kuolemaa ja vakavia onnettomuuksia, voi kai sanoa, että elämässä on kuormaa toistenkin kannettavaksi.

Kun elämästä vaikeissa tilanteissa karsitaan kaikki turha, jäljelle jää rakkaus: rakkaus kaiken luojaan ja ylläpitäjään, mutta myös omaan perheeseen ja ystäviin. 18-vuotias tyttäreni lohdutti minua yhtenä todellisen toivottomuuden päivänä ja sanoi, että keskity äiti saattamaan oma elämäsi kuntoon ja anna olla niiden asioiden, johon et pysty itse vaikuttamaan. Ajattelin silloin, että minua on suuresti siunattu ihanilla lapsilla. Että niistä pienistä, työläistäkin hoidettavista lapsista kasvaa minua tukevia, ajattelevaisia aikuisia.

Etenkin silloin kun väsyttää, minä aina mietin omaa miestäni, sisaruksiani ja heidän puolisoitaan ja sitä, millainen voimavara heissä on. Juuri silloin kun väsyttää ja lasten tulevaisuus pelottaa, minua rauhoittaa, että meidänkin lapsilla on Jumala ja toisensa.

Siksi minä jaksan. 

Sirkka Lehto

Vanhemmat

Uudemmat

Päivämiehen verkkolehden vierasblogi

Päivämiehen verkkolehden vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia lehdessämme. Lukijat voivat tarjota tekstejään julkaistavaksi vierasblogiin.

Haluaisitko jakaa itsellesi merkityksellisiä asioita Päivämiehen lukijoille? Jos kiinnostuit, ota yhteyttä Päivämiehen verkkotoimitukseen, osoitteeseen verkkotoimitus@srk.fi. 

Kuva: Heikki Vuonokari

Päivämiehen verkkolehden vierasblogi

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi