Maanantai 24.9.2018
"
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps. 119:105

Vieläkö kelpaan?

16.6.2016 06:12 | Raija Vesterinen
Jokin viikko sitten monisssa kouluissa vietettiin kevätjuhlia. Oppilaille annettiin todistuksia ja arvosanoja, joilla kuvattiin koulumenestystä. Toiset oppilaat olivat tehneet kaikkensa hyvän koulumenestyksen eteen ja ahkerasti suorittaneet saamansa tehtävät. Jotkut oppilaat eivät syystä tai toisesta olleet panostaneet koulunkäyntiin ja tulokset saattoivat sitten näkyä todistuksissa huonompina arvosanoina. Joillakin oppilailla terveydelliset tai muut syyt saattoivat heikentää oppimistuloksia.
 
Arvosanat yleensä kiinnostavat oppilasta itseään sekä myös kavereita ja muita tuttavia tai sukulaisia. Hyvät arvosanat saanut oppilas saa oikeutetusti kiittävää palautetta toisilta. Heikompia arvosanoja ei välttämättä ole niin helppoa julkistaa toisille. Toivottavaa olisi, että arvioinnit eivät olisi latistamassa oppilaan jatko-opiskelua, vaan toisivat lisää motivaatiota suorittaa tunnollisesti oma osuutensa tarvittavista tehtävistä.


 
Olen miettinyt, onko uskovaisilla tapana arvioida omaa tai toisten uskonkilvoitusta erilaisilla arvioinneilla tai mittareilla? Saako silloin paremman arvosanan, jos käy ahkerasti seuroissa tai kirkossa ja tekee paljon työtä? Kelpaako opetuslapsen paikalle ihminen, joka kaikessa hiljaisuudessa haluaa kuulla Jumalan sanaa ja uskoa sen omalle kohdalleen todeksi? Kenellä on valta ja oikeus arvioida toisen sieluntilaa?
 
Tällaisten kysymysten äärellä tunnen kutistuvani pienenpieneksi sekä ihmisyyden että uskon näkökulmasta. Myönnän, että olen joskus mielessäni ihmetellyt tai arvioinut toista ihmistä tekemisten tai puheiden perusteella. Olen miettinyt, ovatko jotkut puheet tai teot uskon vai synnin tuottamia hedelmiä. Olen käsittänyt niin, että jos meillä on aidosti huoli toisen ihmisen sieluntilasta, niin meillä on oikeus lähestyä ihmistä armolla ja totuudella. Olenko aina jaksanut tai uskaltanut jututtaa kyseistä ihmistä itseään vai olenko puhunut mietteistäni kenties jollekin toiselle ihmiselle? Näitä miettiessä en voi antaa itselleni kovinkaan kehuttavaa arvosanaa. Vielä vähemmän kehumista on omassa uskonkilvoituksessa.
 

 
Vammautumisen jälkeen olen joutunut myös hengellisessä mielessä hyvin pienen paikalle, jopa elämäni pahimpaan uskonkriisiin. En enää pystykään käymään seuroissa entiseen malliin. Aivovamman aiheuttamien keskittymisvaikeuksien, väsyvyyden ja sosiaalisen kuormittuvuuden takia en aina jaksa lähteä seuroihin tai käyn siellä vain ”yhdellä puheella”. Niskavamman aiheuttamien kipujen takia seurapenkissä istuminen ei ole helppoa, etenkään kun joudun varomaan toisten seuravieraiden tahattomia ”tuuppauksia”, jotka saattavat aiheuttaa pelottavia oireita. Isoissa seuroissa joudun usein käymään lepäämässä omassa rauhassani.
 
Seuroissa käyminen ei ole ainoa haaste omassa hengellisessä kriisissäni. Ei ole helppoa huomata ja myöntää sitä, että en pysty enää entiseen malliin osallistumaan siionin työhön. Säestysvuoroista luopuminen on tehnyt kipeää, samoin kuin keittiövuoroista ja erilaisista pitkäkestoisista tehtävistä pois jääminen. Joskus kateellisena katselen, kun vuorossa olevat tekevät työnsä reippaan näköisinä ja saavat myös kokea todella kuuluvansa kotisiioniin. Vaikka tiedän, että vuoron osuessa kohdalle ei ole aina helppo lähteä työhön iloisella mielellä. Silti työvuoron aikana usein saa kokea virkistyvänsä ja vahvistuvansa yhdessä tekemisestä. 
 
Itseäni tarkastellessani olen kipuillut sen kysymyksen kanssa, että kelpaanko enää ollenkaan uskovaisten joukkoon tällaisena, rikkinäisenä ja epäilevänä? Miten löydän oman paikkani toisten keskellä? Kelpaanko Jumalan edessä?
 
Tällaisissa mietteissä astelin erään kerran seurapenkkiin, salin takaosaan. Havahduin mietteistäni puheen aikana, kun puhuja sanoi: ”Jos Jeesus nyt tulisi tänne meidän keskellemme seuroihin, niin arvatkaapa kenen luokse hän ensimmäisenä menisi? Hänen, jolla on särjetty mieli ja joka tuntee itsensä heikoksi ja kelvottomaksi.” Hätkähdin. Silmäni kyyneltyivät ja mieleni täyttyi valolla. Samalla ajattelin, että täällä seurasalissa voi olla monta muutakin samalla tavalla kokevaa sanankuullijaa. Seurapuheen aikana puhuja vielä siunasi kaikille kuulijoille synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Oli turvallista uskoa nuo lohduttavat sanat omalle sydämelle.
 
Martalla ja Marialla oli molemmilla paikkansa Jeesuksen seurassa. Toinen oli ahkera tekemään ja samalla hän varmaan myös kuunteli Jeesuksen opetuksia. Toinen istui kuuntelemassa, osallistumatta käytännön askareisiin.
 
Jumalan valtakunnassa on vieläkin tilaa martoille ja marioille. Lähdön hetkellä meiltä ei kysytä, minkä verran olemme tehneet töitä ansaitaksemme armon kohdallemme. Ainoa, mitä kysytään, on sydämen usko. Onko synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa? Sen avulla me saamme turvallisin mielin sulkea silmämme tälle maailmalle ja siirtyä ajasta ikuisuuteen, Jumalan luokse
 
 
 
 

Raija Vesterinen

Elämä ei mene aina omien suunnitelmien mukaan. Muutama vuosi sitten sain vuosien pätkätöiden ja äitiyslomien jälkeen lastentarhanopettajan viran ja suunnittelin samalla jatko-opintoja erityispedagogiikan parissa. Arkemme oli kiireistä seitsemän lapsen kanssa, kun mieheni ja minä kävimme töissä, lapset koulussa ja päiväkodissa ja mies vielä opiskeli siinä rinnalla. Kun nuorin lapsistamme oli 1,5-vuotias, sattui tapaturma, jossa sain pysyvän niskanretkahdus- ja aivovamman. Elämä pysähtyi, mutta arkea oli silti jatkettava. Erilaista se oli kuin ennen, mutta vahva tunne hyvän Jumalan johdatuksesta on kulkenut mukana tähän asti.

Vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot eivät enää kulu viikonloppuja odotellessa, vaan muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus ja sen monivivahteiset ilmiöt, odottamaton kohtaaminen ystävän tai tuntemattoman kanssa, arjen hauskat sattumukset. Eripuraakin tulee toisinaan ja vaikeita koettelemusten kausia, mutta niihin ei haluta jäädä rypemään. Silti ne jotenkin korostavat hyvien asioiden merkitystä. Onni ei ole itsestäänselvä asia.

Tulen blogiteksteissäni kuvaamaan elämän eri ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta, valon kulkiessa mukana. Toisinaan saatan viedä lukijat hiljaiselle luontoretkelle, joskus taidenäyttelyyn tai hyvän musiikin äärelle. Ehkä kerron viikottaisesta tapaamisestani muistisairaan ystäväni luona vanhainkodissa tai muusta syvälle menevästä kohtaamisesta arjen ja juhlan keskellä. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa, mutta eiköhän toisinaan tule lähdettyä myös vähän etäämmälle. Tervetuloa mukaan!

raija.vesterinen@kolumbus.fi

Raija Vesterinen

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi