Kutsumaton vieras

Muistan vuosia sitten ihmetelleeni ystävälleni ääneen, miten ihmeellistä on, että tunnemme yhteisessä ystäväpiirissä kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä – ja että me kaikki voimme niin hyvin. Olimme saaneet terveyttä yllin kyllin vaikka muille jakaa. Vasta viime aikoina olemme kokeneet muutakin.

Eräässä ystäväperheessämme täällä Yhdysvalloissa kamppaillaan parhaillaan selviytymisestä vakavan sairauden kanssa. Muistan hyvin, että tämä perhe oli kylässä meillä sairauden toteamista edeltävänä sunnuntaina. Muistan, miten puhe porisi ja nauru helisi. Ja vain muutamia päiviä myöhemmin ystäväperheessämme kaikki muuttui. Oli vastaanotettu pysäyttävä diagnoosi. Kutsumaton vieras, sairaus, muutti suunnitelmat.

Sairastamisen kulttuuri on täällä Yhdysvalloissa hyvin erilaista kuin mihin olen Suomessa tottunut. Toki me Suomessakin muistamme sairauden kohdannutta ja hänen perhettään, mutta jotenkin etäämmältä, ja niin, ettemme vierailuillamme kuormittaisi. Ja ei kai Suomessa teho-osastolle edes pääse kuin aivan se läheisin perhepiiri. Täällä diagnoosin myötä ensin puhelinlinjat kävivät kuumina. "Joko olet tietoinen?" "Oletko kuullut mitään uutta?" "Joko olette käyneet katsomassa?" "Voitko osallistua ja auttaa?" Ja sitten vieraillaan ihan virtanaan. Sairaalan potilashuoneessa kävi mieheni vierailun aikana ainakin toistakymmentä vierailijaa. Myös sukulaiset ovat käyneet vuorotellen kahden päivän ajomatkan päästä potilasta ja hänen perhettään katsomassa.

Tiedonvälityksen helpottamiseksi on olemassa blogi, jota lukemalla voi seurata tilannetta. Ja sille vierailijoiden virralle ei näy loppua. Näen tässä kaikessa valtavasti välittämistä, huolenpitoa ja lähimmäisenrakkautta. Ja vaikka lähes kaikilla ihmisillä, jotka tässä perheessä konkreettisesti viikkotasolla käyvät ja auttavat, on oma iso perhe huollettavanaan, löytävät he aina aikaa vierailulle. Tärkeille asioille löytyy aina aikaa. 

Minä suomalaisena en osaa täysin luontevasti hypätä tällaiseen mutkattomuuden käytäntöön kuin sivustaseuraajana. Olen saanut vierailla ystäväperheessämme, mutta menin kutsusta. "Sitten kun teille sopii." On konkreettisempaa auttaa vaikka ruokaa viemällä. Tai siivoamalla. Tai lastenhoidossa.

Minulla on paljon opittavaa tästä konkreettisesta lähimmäisenrakkaudesta ja arkisesta välittämisestä poikkeustilanteessa. Minulla on valtavasti opittavaa tästä sairastamisen avoimesta tavasta, joka on minulle täysin uutta. Ennenkaikkea minua on puhutellut se nöyrä tapa, jolla tämä kutsumaton vieras – sairaus – on otettu vastaan. Kun kysyin, miten te jaksatte, oli vastaus luottavaisen yksinkertainen. "We put our trust in God. Me luotamme Jumalaan."

"Sylissänsä Paimen kantaa pienimmätkin karitsat, helmaansa Hän kokoileepi väsynehet seuraajat." Siionin laulun sanoin ristin käteni ja muistan parhaimmalla tietämälläni tavalla ystäväperhettämme sekä kaikkia heitä, joita sairaus on kohdannut. Rukoilemalla.