Tiistai 24.9.2019
"
Elävät, elävät sinua ylistävät, niin kuin minä tänään ylistän! Jes. 38:19

Painavaa asiaa

28.2.2019 06:40 | Satu Luokkanen
Seison peilin edessä ja yritän olla naistenlehtien ohjeiden mukaisesti tyytyväinen itseeni. Edestäpäin menee, jos vähän silmiään siristää, mutta sivuasennon ottaessa alkaa vähän kiukuttaa. Missä on se kivan kapoinen vyötärölinja, jonka haaveissani piirsin mahani sivuun viimeisilläni nuorimmaista odottaessani? Ei ainakaan peilin raamien sisäpuolella. Peilikuvani näyttää ennemminkin siltä, että synnytys jäi pahasti kesken.

Uuvuttaa ajatus, että asialle on pakosta tehtävä jotain. Jo ihan oman terveyden ja itsetunnonkin takia täytyisi saada jälleen kerran parikymmentä raskausaikana kertynyttä kiloa pois. Eivätkä ne lähde itsekseen pontevallakaan ajatustyöllä tai tahdonvoimalla, vaikka ne niin kovin helposti ja mukavasti ylleni hiipivät. Niin helpolta tuntuva nyrkkisääntö, kuluttaa enemmän kuin syödä, on helpommin sanottu kuin tehty ainakin minulle.

Tuo raskausajan painonnousu on itselle aika rankka juttu hyväksyä. Kiloja kun vain tulee. Tuntuu kuin elimistöni muuttuisi isoksi kiloimuriksi, joka vain kiihdyttää imutehoaan raskausviikkojen edetessä. En ole käynyt kuuden nuorimman lapseni raskausajan äitiysneuvolassa edes puntarilla, koska siitä tulee vain ahdistus. Tulee paineita pukeutua edelliskertaa kevyemmin ja käydä monta kertaa vessassa. On minua kyllä koitettu puntarille houkutella, mutta olen terveydenhoitajalle kehuen todennut neuvolan olevan aivan loistava, vapaaehtoinen palvelu, jota käytän toki mielelläni, mutta josta jätän käyttämättä sen äidin punnitusosuuden. Mielestäni herkässä tilassa olevaa aikuista ihmistä ei oikein voi pakottaa vaa'alle, jos se tuntuu pahalta. Eikä terveydenhoitaja jaksa minua nostaakaan, joten hyvin ovat tyytyneet päätökseeni, lääkäreitä myöten.

Taisin odottaa kolmatta lasta pohjoisessa asuessamme, kun eräällä neuvolakäynnillä minua oli terveydenhoitajan lisäksi vastassa nuori mies. Suoritti siellä opintoihinsa kuuluvaa harjoitteluaan ja onnekseen sai tehtäväkseen punnita minut. Vaaka oli sellainen vanhanaikainen vaaka, jossa painovipu laitettiin ensin arviolta johonkin kilomäärään ja sen jälkeen siirreltiin sitten oikeaan suuntaan, kunnes vaaka oli tasapainossa.

Poikaraukka yritti kyllä kaikkensa. Katsoi neuvolakortista edellisen lukeman ja laittoi kohtuulliseksi arvioimansa grammamäärän päälle. Pieleen meni. Vähän kerrassaan punan noustessa kasvoilleen lisäsi suuntaa oikealle, vaivihkaa yritti topata vaakapalkin keikkumista etusormellaan, mutta ei se auttanut. Suurempia kilomääriä vaati vipu aina vaan. Minä sitten hellyin ja sanoin, että koitapa kuule laittaa vielä kilo. Laittoi, ja puolikkaan sitten vielä päälle, ja sai oikean lukeman. Poika oli lopussa ihan punainen, vaikka ei kai hänen minun painoani olisi tarvinnut nolostella.

Eräs lääkäri kerran tuumi, että rouvan raskaus on sujunut hyvin ja painoakaan ei ole tullut. Totesin, että onhan sitä tullut, jo pitkästi yli 20 kiloa. Hämmästyi ja sanoi, että eihän se nyt ole millään mahdollista. Kun neuvolakortti todisti massan oikeaksi, tuijotti minua tovin jos toisenkin lääketieteellinen mielenkiinto silmissään. Totesi sitten, ettei tuollainen painonnousu näin lyhyessä ajassa oikein ole mahdollista, kun se ei kuulemma päällepäin näy. Totesi vielä, että kuulun siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joilla turpoaa nilkkojen lisäksi myös sisäelimet.

Voi kun minua nauratti. Sisäelimet! Pohdin, että ensimmäistä kertaa kuulen reisien kuuluvan sisäelimiin. Mutta toisaalta, nyt ihan lääkärin diagnoosilla, minulla on ainakin raskausaikana suuri sydän. Lisäksi lääkäri selitti vakuuttavasti tällaisen painonnousun olevan myös hormonaalista ja aineenvaihduntani jotenkin muuttuvan raskauden takia, ja mielelläni senkin selityksen hyväksyn. Kuulosti niin pätevältä. Rakas mieheni oli kyllä sitä mieltä, ettei suklaata ennen ole hormoneiksi kutsuttu, mutta hän ei olekaan lääkäri. Rakennuspuolen ihmisiä.

Lokakuussa saimme aivan ihastuttavan poikasen perheeseemme ja nyt tosiaan alkaa olla jälleen se tilanne, että kahdestoista painonpudotusurakka on taas aloitettava. Ei niin mukavaa, mutta silti täytyi taas tehdä se kaikista tympein uudenvuodenlupaus Terveellisestä Elämästä. Onneksi mielessäni kuuluu edelleen nelivuotiaani serkulleen toteamat sanat sukujuhlissa: ”Meillä kaikki muut on laihuuksia paitsi äiti”. Ei se loukannut. Ei se tuntunut pahalta. Ihan tosi ei. Se vain vahvisti. Kyllä on niin, että laihaksi tässä ei edes tarvitse päästä, mutta olemassa oleviin vaatteisiin olisi oikein mukava sopia. Niitähän kaapissa onkin monen kokoista, naisen jokaiseen elämänvaiheeseen. Toivottavasti tuttua teille muillekin.

Vuoden ensimmäisellä kävelylenkillä toppahousut olivat niin tiukat, että viiden kilometrin lenkki tipuaskelin ei suorastaan nostanut liikuntafiilistä pilviin. Mutta siitäkään ei auta olla vihainen kuin itselle, ei se toppahousujen vika tietenkään ollut. Jospa saisin vedettyä ne kohta toisenkin kerran päälleni.

Olen monta kertaa ajatellut sitä Arlan maitopurkkien kyljessä aikanaan lukenutta slogania: ”Jokaisessa meissä asuu pieni lehmä”. Ihan oikeasti ajattelen, että minun sisälläni asuu edelleen se sama Satu, joka yläaste- ja lukioiässä häpesi lonkkaluitaan. Tiedättehän, niitä pallukoita tuossa vyötärön seutuvilla, kun ne näkyivät muka liian hyvin. Voi kuinka iloinen ihminen nyt olisin, jos ne edes tuntisin suuremmin kaivelematta!

Sen sisälläni asuvan Satun takia en siis tunne nykyistä peilikuvaani omakseni. Haluan kuitenkin lähemmäksi originaalia itseäni, joten olen pyytänyt ihmisiä kannustamaan minua tässä projektissa. Kannustusta ja tukea pyysin kerran mieheltänikin, koska tiesin oman heikkouteni ja sortumisvaaroja tulevan eteen. Pyysin, että jos joskus meinaan lyödä herkut naamaan ja hanskat tiskiin, hän tukisi minua. Hän lupasi. Tietenkin. Eikö ole ihana!

Joskus se odotettu tiukka paikka tulikin ja pyysin miestäni tuomaan kaupassa käydessään minulle jotain hyvää. Geisha suli jo kieleni päällä mielikuvissani, kun odotin häntä kotiin. Voinette uskoa pettymykseni määrää, kun sain tuliaisiksi lantun. Silloin ei kyllä naurattanut, mutta nyt naurattaa.

”Lanttu on hyvää”, totesi rakkaani. Onhan se. Ja terveellistä.
 

Vanhemmat

Uudemmat

Satu Luokkanen

Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyönäni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani. Tätä uraa on takana jo yli 21 vuotta, mutta harjoitteluaika jatkuu edelleen.

Olen onnellinen.

Rakastan sanoja. Rakastan kirjoja, kirpputoreja. Rakastan ystävien kanssa kokoontumisia. Rakastan organisoimista, numeroita, listoja ja taulukoita, asioiden laittamista järjestykseen, ranskalaisia viivoja.

Nautin siitä, että asiat pysyvät pieninä, ihmisen kokoisina, ymmärrettävinä. Yritän etsiä ilon- ja tyytyväisyydenaiheita arjesta, koska niinä hetkinä koen eläväni eniten.

Palautetta kirjoituksistani saa laittaa osoitteeseen satu.luokkanen@hotmail.com.

Satu Luokkanen

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi