Luokkaset liikekannalla

29.4.2019 06:16 | Satu Luokkanen
Ei taida olla sellaista päivää, ettenkö viettäisi aikaa auton ratissa. Lähes jokaisen arkiaamun ja iltapäivän pakollisten ajokeikkojen lisäksi arkeen pakkautuu niin paljon sekä omia menoja että lasten kuljettamista, että olen myöntänyt itselleni puolivirallisen tittelin: oppisopimuspohjainen ammattiautoilija (OSAA). Koska päivittäinen tilanne on päässyt kehittymään pienehkön taksifirman ajomäärää vastaavalle tasolle, alla olevalla autolla on väliä. Tunnustan, että minulle merkitsee hyvin paljon se, millaisella autolla ajan.

Ensinnäkin auton pitää olla kivan värinen. Kirkkaita värejä en halua meille, mutta toivon muiden ostavan sellaisia. Niitä me nimittäin laskemme pitkillä mummila- ja suviseuramatkoilla yrittäessämme viihtyä pitkät kilometrit autossa. Tiesitte varmaan, että keltaisen auton kohdalla pitää sanoa yhtä aikaa jonkun muun kanssa: “Keltainen auto!” Itse en kyllä yhtään tiedä miksi, mutta tokihan me sen aina sanomme, kun alakouluikäiset sen säännöksi tietävät.

Toiseksi autossa ei saa haista. Ei liian uudelle, muttei kyllä millekään vanhallekaan. Ei saa olla hajukuusia eikä mihinkään unohtunutta käytettyä vaippaa. Kolmanneksi ehdottomasti tekonahkapenkit. Jokainen vähän väsähtänyt äiti tarvitsee sellaisia arjen tsemppaajia, eikä mikään muu verhoilumateriaali muistuta väsynyttä äitiä paremmin siitä, että hän on elossa. Kun kesähelteessä shortseissa asettaa itsensä mustille tekonahkaistuimille, niin kyllä kelpaa elellä kesäfiilistä. Talviolosuhteissa samaiselle penkille istahtaminen on myös hyvin herättävä kokemus varsinkin aamutuimaan.

Toki auton ajovarmuuskin on kiva. Auton olisi mukava toimia. Aina emme ole näin onnellisessa asemassa olleet, koska auto ei ole onneksi miehelleni ollut sellainen egoon vaikuttava asia. Muistan joskus haaveilleeni naapuruston autoja katsoessa, että olisi ihana elää sellainen elämänvaihe, etteivät ne kulmakunnan romuimmat autot olisi aina meidän pihassa. Silloin meillä oli pihassa ensimmäinen Volkkarin pikkubussimme ja miehellä työautona ihana keltainen Fiat 127 – söpömpää autoa totisesti saa hakea. Ja halvempaa. Sataviiskymppiä oli ostohinta, eikä mies oikein ehtinyt potkaista edes ensimmäistä rengasta, kun myyjä lupasi jo auton kahdellakympillä ja pistouvata pullakahvit päälle.

Se ensimmäinen Volkkari oli kyllä normaalin viisipaikkaisen jälkeen jotain aivan mahtista. Ensimmäinen tila-automme, vanha ja rumahko, mutta miellyin siihen heti. Sieltä ylhäältä kun ajoi, näki kauas. Ja kyytiin mahtui sekä ihmistä että tavaraa reilusti. Hyvänä muistona mieleen nousee esikoiseni koulukaverin ilme, kun hän pääsi Volkkarin kyytiin ensimmäistä kertaa. Oli aivan vaikuttunut, teinien kielellä ihan pähkinöinä:

– Teidän täytyy olla siis tosi rikkaita, kun teillä on näin iso auto!

Hän oli kyllä herttainen tyttö. Tykästyin häneen heti.

Siitä autosta pitivät muutkin. Kerran kesällä iltani iloksi siivosin autoa, koska mieheni tarkkanenäisenä oli uksinut toistuvasti siellä haisevan. Minua väite harmitti, sillä itse en ollut haistanut mitään erityistä. Auto oli pääasiassa minun käytössäni, kun miehellä oli se oma Fiiatinsa työajossa. Mieheni ajoi tällä Volkkarillamme oikeastaan vain viikonloppuisin, ja hajumoite tuntui jotenkin henkilökohtaiselta moitteelta.

Siivotessani näin auton tavaratilaosiossa sellaisia epämääräisiä ruokakasoja, kuivuneita ranskalaisia, sipsejä, pullanmuruja ja kaikkea sellaista lapsiperheen perusevästä. Joidenkin perheiden lapset saattavat saada syödä autossa ja joillain lapsilla saattaa jotain pudota lattiallekin. Ja joidenkin yksien autossa ne pudonneet muruset olivat nyt kertyneet säännöllisiksi keoiksi nimenomaan auton peräosaan. Mieheni totesi olkani takaa, että nonni, autossa on hiiri. Minun mielestä autossa ei millään voinut olla hiirtä ja näyttääkseni olevani oikeassa huiskaisin harjalla kasat levälleen perälle ja paukautin oven kiinni. Palattaisiin asiaan seuraavana päivänä.

Aamulla asiaan palaaminen ja kurkkaus auton perään todisti, kukas se nyt taas Luokkasen perheessä olikaan ollut oikeassa. Siellä ne levitetyt murut oli joku uuttera kerännyt suloiseksi yhdeksi keoksi, joka kapeni huippua kohden. Siellä oikeasti asui joku! Minulle tuli hätä. Pystyin nyt myöntämään, että ehkä siellä autossa vähän saattoi haistakin. Ja jos se haisuli tulisi kesken ajon vaikka ratin eteen katsomaan kuskia eli minua, saattaisi oikeasti tulla vakavia vahinkoja. Ja mitäs sitten, jos se joku rakastuisi? Ja haluaisi perustaa perheen? Sinne meidän autoon? Sen verran valveilla olen biologian tunneilla ollut, että tiesin, että kaksoset on todellakin pikkujuttu niille.

Alkoi siis pyyntihommat. Siinä meni aikaa, mutta vihdoin isohko, hyvin ravitun näköinen metsähiiri jäi kuin jäikin satimeen. Turvavyöpistokkeita joskus vaihdettaessa pesäkin löytyi sivuverhoilun sisuksista. Oikein oli sormikkaankin sinne kiskonut. Että sillä oli ollut mukavat oltavat, pehmeää, lämmintä ja ehtymätön ravinnonmäärä ihan lähiympäristössä. Oikea onnenhiiri eläessään.

Liekö perhekoostamme johtuvaa, että julkisia liikennevälineitä emme ole koskaan käyttäneet koko perheellä liikkuessa. Silloin nuorena ja virkkuna saatoin hyvinkin ystävä-äidin kanssa hypätä linja-autoon ja ajella viettämään aikaa esimerkiksi johonkin puistoon. Se oli sekä ilmaista että mukavaa. Olihan se varmasti melkoinen näkykin, kun ilmaannuimme lapsiparvinemme julkisiin. Meillä kun oli alkuun vielä viisi tyttöä peräkkäin, niin senkin ansiosta sain usein tuntea muutaman silmäparin seuraavan ja laskevan meitä.

Vantaalla asuessamme, viiden tytön äitinä ja kuudetta odottaessani, lähdimme naapurini kanssa kerran Jumbon kauppakeskukseen. Naapurilla oli kolme pientä poikaa ja rattaat mukanaan ja minulla jo mainitut viisi tyttöä, rattaat ja iso maha. Bussi pysähtyi, nousimme kyytiin ja havaitsimme sen varsin täydeksi.

Minun toiseksi vanhimmaiseni oli erityisesti lapsena varsin oma-aloitteinen tapaus eikä kiusannut hiljaisuudella lähi-ihmisiä. Näin jo ovelta, miten hänen juttukaveritutkansa käynnistyi välittömästi ja miten katse etsi vapaata paikkaa jonkun mukavan raatikaverin vierestä. Muut lapset tulivat istumaan lähelle meitä aikuisia, mutta tuo tosikoinen valitsi itselleen vapaan paikan bussin perältä jonkun tuntemattoman naisen vierestä. Itse jäin naapurini kanssa keskiosaan seisomaan rattaideni ja mahani kanssa.

Oli hiljaista. Niin hiljaista kuin vain suomalaisessa täpötäydessä bussissa voi olla. Jossain vaiheessa bussin perältä kuului kirkas lapsen ääni.

– Äiti, missä me asutaan?

Kysyjä oli minun lapseni, joten kaikkien katseet kääntyivät odottavasti minuun.

– Kotonahan me, vastasin.

Ei kulunut kauaakaan, kun samainen lapsi sieltä huuteli:

– Äiti, mennäänkö me tänä kesänäkin sinne suviseuroihin?

Argh. Tunsin 51 ihmisen höristelevän korviaan ja mutisin nopeasti vastaukseksi:

– Jutellaan siitä sitten kotona.

Minulla alkoi tulla jo hiki, kun mietin mahdollisia seuraavia kysymyksiä. Peräpenkin lapsosen suunnalta kuului tasainen puheensorina. Juttua tuntui riittävän. Eikä ehtinyt päätepysäkki tulla, kun kuului taas kirkas, pikkuvanha ääni:

– Meidän äitin massussa on taas vauva! Me ei tiietä, onko siellä tyttö vai poika. Kummanhan se Taivaan Isä on sinne laittanut?

Naamani väristä saattoivat ehkä kanssamatkustajat päätellä, että odotinhan minä, ainakin sitä päätepysäkkiä.

Vanhuuttani olen tullut laiskaksi ja mies vielä laiskemmaksi. Emme vaan enää lähtisi tämän koko sakin kanssa linja-autoon. Parasta on pitää reissun päällä lapset oman auton sisällä turvavöihin köytettynä ja syöttää ne sille paikalle edullisesti Mäkkärin autokaistalta haetuilla kahdellakymmenellä euron juustohampurilaisella. Juomaksi Minimanin minipepsipullot, jos ei ehditä hakea Lidlistä pillimehuja.

Ellei tietenkin sitten tehdä eväitä mukaan, mikä sekin on mukavaa. Lapsetkin tekevät niitä mielellään avuksi etukäteen. Jokaisella perheellä on varmaan omat suosikkinsa, mutta meillä täytyy olla mm. täytettyjä sämpylöitä, nakkeja ja banaania. Nakkeja kun voi syödä suolapalaksi kylmiltään, eikä niistä tule edes suuremmin sotkua. Kaikki nakin osaset käytetään hyväksi. Meiltä löytyy aina se, jolle kelpaa jämätkin. En varmaan koskaan unohda sitä, kun tasaista matka-ajoa ajaessamme takapenkiltä kuului onnellinen tytön ääni:

– Maailman parasta mehua on nakkimehu!

Yksi lapsi siellä nautti nakkipaketin viimeiset kosteudet juomalla ne pussin nurkasta silmät onnesta kiinni. Voin vain kuvitella sen maun. Kokea en edes halua. Mutta arvannette varmaan, mitä juomaa olen luvannut tälle lapselle ison kannullisen, jos hänen häitään joskus juhlitaan.

Vanhemmat

Uudemmat

Satu Luokkanen

Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyönäni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani. Tätä uraa on takana jo yli 21 vuotta, mutta harjoitteluaika jatkuu edelleen.

Olen onnellinen.

Rakastan sanoja. Rakastan kirjoja, kirpputoreja. Rakastan ystävien kanssa kokoontumisia. Rakastan organisoimista, numeroita, listoja ja taulukoita, asioiden laittamista järjestykseen, ranskalaisia viivoja.

Nautin siitä, että asiat pysyvät pieninä, ihmisen kokoisina, ymmärrettävinä. Yritän etsiä ilon- ja tyytyväisyydenaiheita arjesta, koska niinä hetkinä koen eläväni eniten.

Palautetta kirjoituksistani saa laittaa osoitteeseen satu.luokkanen@hotmail.com.

Satu Luokkanen

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi