Tiistai 15.10.2019
"
Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi kuin pilven, sinun syntisi kuin pilviverhon. Palaa minun luokseni, minä olen lunastanut sinut vapaaksi. Jes. 44:22

”Luulevatko, et siihen vain tottuu?”

28.5.2019 06:46 | Satu Luokkanen
Jälleen hän toivoo samaa laulua ja jälleen laitan sen soimaan niellen itse kyyneleitä. En kykene laulamaan mukana, sillä pelkään, että ääneni särkyisi ja itkuni paljastuisi muille. Tuijotan moottoritietä puristaen rattia tiukasti, jotta vedet eivät lähtisi valumaan silmistä. Melkein vihaan tuota kaunista laulua, koska vihaan tätä tilannetta, omaa voimattomuuttani ja sitä tunnetta, joka nousee, kun lapsi taas kerran haluaa kuulla saman laulun. Ja samalla ajattelen, miten ihanaa on, että hän uskaltaa sen taas toivoa ja sen kautta kertoa minulle, mikä tilanne on.

Minulla on usein tapana vähänkin pidempää matkaa ajaessa pitää autossa toivekonserttia kyytiläisteni iloksi. Puhelimeni on kytkettynä Bluetoothilla automme radioon ja YouTuben valikoimasta sitten aina vuorollaan kukin saa toivoa, mitä haluaisi kuulla. Jos aloitetaan pienimmistä, aloitamme yleensä Ihhahhaalla ja jatkamme ehkä Intiaanilaulun kautta isompien toiveisiin. Ja tämä yksi rakas teini-ikäinen lapseni aina uudelleen toivoo Lauluntekijätrio Cuulaksen sanoittamaa ja säveltämää laulua Se sattuu.

Laulu kertoo yksinäisestä, kiusatusta, syrjitystä koululaisesta. Sanat ovat koskettavat, ainakin niiden mielestä, jotka ovat kokeneet nuo tunteet joko omakohtaisesti tai vaikka lapsensa kautta. Olen ollut ristiriitaisissa tunteissa, kun tätä tai ylipäätään jotain ystävyyshenkistä laulua lauletaan tunteella kaveriporukalla. Usein pohdin, osaako kukaan laulajista edes hetkisen kuvitella, että hän tai joku heistä saattaa olla juuri se ihminen, joka on aiheuttamassa toiselle ihmiselle pahaa mieltä. Vaikkapa sulkemassa jonkun ihmisen porukasta tietoisesti pois. Olenkin sanonut, että toivoisin tuon Cuulaksen laulun soivan jokaisen koulun aamunavauksessa edes kerran. Sitä saisi edeltää aikuisen johdantosanat, että nyt oikeasti ihmiset, kuunnelkaa kaikki ja miettikää, mitä tässä laulussa oikeasti sanotaan.

Oletko sinä tässä laulussa tai tunnetko ketään, joka voisi tässä olla? Voisitko sinä mitenkään muuttaa tilannetta? Ja mikä tärkeintä, haluaisitko muuttaa, jos voisit?

”Sinä syksynä koulut alkoi niin kuin ennenkin,
koulutietäni kuljin mä yksin.
Minä tahdoin vain olla niin kuin kaikki toisetkin,
katsoin kuinka ne käy käsityksin.
Toisten kasvoilla riemun näin,
välitunnilla kun aina yksin jäin.
Minä jollekin kertoa tän kaiken halusin,
minä tahtoisi olla en yksin.”


En minäkään tahtoisi, lapseni. Mitään tässä elämässä en ole enempää rukoillut kuin sinulle uskovaista ystävää. Olen vuosien ajan puhunut ikätovereidesi äideille, itkenyt, etsinyt keinoja helpottaa sinun ystävän puutetta. Usein olen kokenut, että puhun kyllä ymmärtäville ihmisille, mutta se pelkkä ymmärrys ei ole meidän tapauksessa riittänyt avuksi. Onneksi olen saanut kohdata heitäkin, jotka ovat aidosti halunneet auttaa konkreettisesti ja ehkä saaden tätä kautta aikaan jotain.

Viime suviseuroissa ehtoollisjonossa minun jonotusaikani meni itkua pidätellessä. Siinä me olimme, minä, mieheni ja tämä lapseni, joka tuli meidän kanssamme ehtoolliselle. Tällä rakkaallamme ei ollut muita ehtoolliskaveriksi – tai ainahan on sisarukset toki, mutta tuolloin hän halusi tulla meidän kanssamme. Minä itkin ja raivosin mielessäni, että tämä ei saisi mennä näin. Nuorten kuuluu mennä nuorten kanssa, nauttia suviseuroista yhdessä, istua ringissä porukalla tai kaverinsa kanssa jäätelöä syöden ja heinätuppaita heitellen, valvoa liian myöhään. Saada muistoja siitä, mitä parhaimmillaan uskovaisten nuorten yhteys on. Kokea uskomisen iloa, kokea kuuluvansa joukkoon, olla oikein ihanissa tuntemisissa. Ei ehtiä nukkumaan eikä ainakaan viettämään aikaansa antiikkisten vanhempiensa kanssa.

Huusin Jumalalle, että jos kuulet minua, anna joku merkki edes. Kun tuntuu niin toivottomalta pyytää aina tätä samaa asiaa. Alan ihan epäillä, ettet välitä, kun et vastaa.

Hän kuuli. Antoi merkin ihan siinä hetkessä. Antoi tapahtua sellaista, mitä ei tapahdu ikinä. Antoi kohdalle sinut, ihana nuori, joka tunnistit tyttäremme ja yhtäkkiä halasit. Tuosta noin vain. Käytännössä olit minulle ja nuorellenikin vain nimeltä tuttu, mutta silti sinä halasit lastani! Jos olisin siinä tilanteessa pystynyt, olisin juossut perääsi. Olisin sanonut, että teit jotain niin tärkeää, että et varmaan edes käsitä. Kunpa lukisit tämän tekstin, toivon sitä niin. Haluan sanoa sinulle, että olet aarre. Sinunlaisiasi ihmisiä tarvitaan. Ja jos vielä saan neuvoa, seuraavalla kerralla ollessasi enkeli jollekin samassa tilanteessa olevalle, ota kädestä kiinni ja pyydä mukaan. Sano, että lähde meidän mukaan kentälle, tule oikeasti. Nuo sanat olisivat suurin lahja, mitä voit sanoa yksinäiselle ihmiselle.

Puhuessani tästä asiasta olen kuullut, että useamman äidin murheena jonkun oman lapsensa kohdalla on juuri tämä sama asia. Suviseurat ja muut menot tuntuvat yksinäisestä jopa tympeiltä ja pelottavilta. Suviseuroissa ja isoissa seuroissa korostuu uskovaisten kavereiden merkitys. Siellä on ihanaa, jos sinulla on ihmisiä, joiden kanssa kulkea ja joita voit tervehtiä. Siellä on kamalaa, jos tunnet silkkaa yksinäisyyttä valtavan väkijoukon keskellä. Näet paljon ihmisiä, mutta itse olet jokaiselle niistä näkymätön.

Olla näkymätön koko kouluajan. Valtavan pitkät vuodet. Käydä läpi yläaste- ja opiskelumaailma, kenties työelämäkin ilman ainuttakaan ihmistä, jonka kanssa jutella ja olla luppoajat. Tehden kaikki ryhmätyöt ja esitelmät yksin, käydä läpi päivät ilman ainuttakaan sanaa toisilta luokkatovereilta. Nukkua pommiin, eikä ole edes kenenkään puhelinnumeroa, jotta voisi kysyä, missä on seuraava tunti.

Haluaako kukaan olla näkymätön? Kaikkialla muualla paitsi kotona?

”Tahtoisin hyvän ystävän,
mitään toivoisi en minä enemmän.
Arkipäivää tää kaikki aivan liian monen on,
minä huomista itken ja valvon”


Taivaan Isän antoi meille ensiksi viisi tyttöä peräkkäin. Minä tiedän miksi. Hän antoi ne tämän ihanan  tyttöseni takia. Kun heillä on toisensa, on heillä siinä elinikäiset ystävät. Se on niin paljon! Ja onneksi, niin ihanaksi onneksi, etenkin lapseni isotsiskot osaavat jo ajatella ja tuntea siskonsa niin tärkeäksi, että hänet pyydetään mukaan. Se on niin ihanaa.

Vaikka en minä haluaisi toistuvasti kehottaa yhtä lastani menemään sisarustensa mukaan heidän menoihinsa. En minä haluaisi muistuttaa omiani ottamaan toisia huomioon, mutta sitä minä vain teen. Epäilen, että hautakiveeni kirjoitetaan heti sen ”Ei tähän mitään lääkäriä tarvita” -tekstin alapuolelle, että ”Muistakaa pyytää aina kaikki mukaan”. "Lapsiani varmaan ärsyttääkin, kun usein pyydän seuroissa tai missä nyt ikinä olemmekin, heitä hakemaan mukaansa sen, joka istuu yksin." Koskaan, ei ikinä, kukaan tällainen lapsi tai nuori ole jättänyt tulematta, kun hihasta nykäisten käydään sanomassa, että tule meidän kanssamme istumaan. Ei jättäisi minunkaan lapseni.

Miksi kirjoitan tätä nyt? Minulla oli jo toinen teksti lähetettävänä, itse asiassa minun tekstini palautuspäivä meni jo. Enkä edes tiedä, lupaako lapseni minun lähettää tätä ollenkaan. Täytyy kysyä, kunhan saan tämän valmiiksi ja hänelle luettavaksi. Jos pääsette tätä lukemaan, tiedätte hänen hyväksyneen tämän.

Kirjoitan, koska minua pelottaa. Lapseni puolesta ja kaikkien muiden yksinäisten teinien ja aikuisuutta lähestyvien puolesta. Ajattelen, että jokainen ihminen tarvitsee edes yhden ystävän. Äitinä en voi sitä paikkaa lapseni kohdalla täyttää. Ja minusta olisi ensiarvoisen tärkeää, että nuoruuden tärkeisiin elämänvaiheisiin saisi rinnalleen ihmisiä, jotka auttaisivat vaikeiden aikojen yli. Jotka tarjoaisivat niitä ihania nuoren elämään kuuluvia kokemuksia – yökyläilyjä, shoppailureissuja, nuotioiltoja, mökkiviikonloppuja, hölmöjä ajeluja kylillä ja yhdessäoloa. Jos ei ole ketään, ei jaksa. Ei jaksa välttämättä edes uskoa.

Siksi minä kirjoitan. Sillä lapseni on minulle niin rakas. Ja tiedän, että jokainen yksinäinen lapsi on vanhemmilleen äärimmäisen tärkeä. Ettei kävisi niin, että vain maailmasta löytyy ihminen ymmärtäjäksi ja ystäväksi. Joka aivan varmasti on ihana ihminen, kun näkee lapseni ystävyyden arvoiseksi, mutta joka ei voi tarjota sitä parasta, jota vain uskovaisena voimme toisillemme tarjota.

Puhukaa nuorillenne. Puhukaa ja avatkaa heidän silmiään. Opettakaa heitä näkemään lauman keskeltä se näkymätön. Pyytämään jo eteisessä mukaansa se tyyppi, joka muuten aina menisi vanhempiensa viereen istumaan seurapenkkiin. Emme voi pakottaa ketään kenenkään kaveriksi tai ystäväksi, mutta voimme puhua ja opastaa antamaan kaikille ihmiselle mahdollisuuden. Ehkä useammankin, sillä eivät kaikki heti osaa välttämättä lähteä täysillä mukaan, vaan joutuvat ehkä kauemmin opettelemaan luottamusta toiseen ihmiseen.

Kertokaa, että ystävyys on kuin rakkaus – sen määrä vain kasvaa jakaessa. Keneltäkään meiltä ei ole pois ottaa porukkaan mukaan vielä yhtä. Emme voi tietää, millaisen aarteen saattaa saada ihmisestä, jonka joskus on kenties ohittanut. Kun antaa ystävyyden lahjan, saa itsekin. Siedetään erilaisuutta ja opetetaan lapsemmekin sietämään. Me vanhemmatkaan emme ole aina niin samaan muottiin valettuja, mutta ainakin itse koen, että ystävieni ja tuttavieni erilaisuus on sellainen rikkaus, jota ei pois antaisi. En haluaisi itseäni ystäväkseni. En kaipaa samanlaista. Kaipaan ihania matkatovereita, joiden seurassa saa nauraa ja itkeä ja olla oma itsensä. Joille kelpaan kysymättä, joiden tiedän haluavan olla minun kanssani.

Jos olisin ihminen, joka voisi päättää, järjestäisin Suviseuroihin tapaamisen. Sellaisen ”Mulle kelpais hyvä seura” -miittingin jokaiselle seurapäivälle, jonne saisi tulla ihan jokainen ystävää kaipaava nuori ja aikuinen. Olen varma, että siellä saattaisi löytyä sopivat henkilökemiat vaunussaviihtyjien kesken, kun lempeästi tönäisten laitettaisiin heidät toisiaan katsomaan. Että kas kun noinkin mukavan näköisiä ja mun ikäisiä ihmisiä on täällä, enpäs ole ennen huomannutkaan. Voisikohan ne lähteä mun kanssa kentälle? Uskaltaisinko kysyä?

Vanhemmat

Uudemmat

Satu Luokkanen

Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyönäni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani. Tätä uraa on takana jo yli 21 vuotta, mutta harjoitteluaika jatkuu edelleen.

Olen onnellinen.

Rakastan sanoja. Rakastan kirjoja, kirpputoreja. Rakastan ystävien kanssa kokoontumisia. Rakastan organisoimista, numeroita, listoja ja taulukoita, asioiden laittamista järjestykseen, ranskalaisia viivoja.

Nautin siitä, että asiat pysyvät pieninä, ihmisen kokoisina, ymmärrettävinä. Yritän etsiä ilon- ja tyytyväisyydenaiheita arjesta, koska niinä hetkinä koen eläväni eniten.

Palautetta kirjoituksistani saa laittaa osoitteeseen satu.luokkanen@hotmail.com.

Satu Luokkanen

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi