Perjantai 16.11.2018
"
Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps. 126:5-6

Kohdaten

25.3.2017 09:43 | Seppo Tervo
Tällä seudulla asuu paljon ihmisiä. Kymmenen vuotta sitten tänne muuttaessani hämmensi se, että saatoin mennä suureen tavarataloon, kävellä sitä edestakaisin ostoksia koriin poimien, purjehtia lukuisten kasvojen ohi – ja olla kohtaamatta ketään. Olin Oulussa tottunut, että tuttuja kasvoja tuli vastaan tuon tuostakin.
 
Oli silloin hieman viisto olo ymmärtää, että nämä kaikki ihmiset ovat täällä suomalaisia mutta silti minulle todella outoja. Kertaalleen tosin ollessani työhaastattelussa istahdin Tapiolassa keltaiselle penkille katselemaan ohi virtaavaa ihmislaumaa. Viereen sovittautui ikääntyneempi herrasmies joka alkoi jutella. Se oli jälkeenpäinkin ajatellen kummallista. Ei kai kukaan suomalainen tuntemattomalle avaa suutaan edes hammaslääkärissä. Ei tämä herrakaan isoja jutellut, olisiko ilmoja pidellyt ja mainitsi jonkin ohikulkijan olevan joku julkkis. Ei siihen osannut mitään sanoa.
 
Olen miettinyt että onko suomalaiseen multivaikenemiseen syynä kansanluonne (pois lukien karjalaisuus) vai liittyykö se johonkin psykologiseen tai sosiologiseen tekijään, jonka vuoksi tuntemattomalle puhuminen koetaan uhaksi. Joskus muistan jostain lukeneeni suomalaisten olevan maailman kielitietoisinta väkeä. Me osaamme vaieta kaikilla mahdollisilla kielillä. Tänään käyttäessäni autoa huollossa kahviautomaatille tuli oudonnäköinen mies ja nyökkäsi minulle tervehtiäkseen. Kohta hän puhui ranskaa kännykkäänsä. Eihän se yllätys ollut.
 
Päivittäin kohtaan 430 oppilasta ja neljättäkymmentä opettajaa sekä muuta henkilökuntaa. Aamuisin joku omista ekaluokkalaisistani juoksee seppoa huutaen halaamaan kun saavun ketään kohtaamattomasta täydestä bussista koulun pihalle. Siinä ei auta enää väistää, pikkuinen saa minut kohdattua lähes kumoon. Joskus melkein liikutun tällaisesta etuoikeudesta. Eilen pieni iranilais-afganistanilainen tyttö mursi jään toteamalla hymyillen: ”Seppo, sä näytät tosi väsyneeltä.” Se nauratti väsymyksestä huolimatta. Opehuoneessa tapahtuva seuraava kohtaaminen on usein väkinäisempi, kun en kovin sosiaalinen ole ja aamukahvikin on vielä juomatta.
 
Päivän edetessä kohtaamisia kertyy lisää. Vaikka opetankin käsityötä, siinäkin saa olla äänessä. Joskus sanotaan, että opettajan olisi hyvä pyrkiä tekemään itsensä tarpeettomaksi. Joku kasvatustieteilijä tosin aivan äsken radiossa valisti, että jäljittelemällä oppimisessa ei ole kategorisesti ja välttämättä mitään vikaa. Kyseessä on siis perinteinen mestari–oppipoika-asetelma. Ajattelen monesti, että voikohan ihmistä korvata loppujen lopuksi kukaan muu kuin toinen ihminen. Päätehtäväni saattaakin olla kohdata niitä lapsia, joilla vanhempia ei ole.
 
Arki-iltaisin saattaa kaivata hiljaisuutta, ja monesti kotiin tultuani olenkin tunnin ajan ihan vaiti. Radio, joka usein on päällä, pysyy hiljaa. Illan töissä tai harrastuksissa ihmisiä kohdatessa voi taas sparrata puhe-elintään.
 
Viikonloppuisin ei aina ole tekemistä, joka pakottaisi ihmisten ilmoille kohtaushommiin. Kotona on helppo lösöttää, ladulla tai lenkkipolulla on sakkia, joka kohtaa vastatuulen lisäksi vain musiikkia korvanapeistaan. Joskus yritän iskeä toisen myöhäisillan hiihtäjän kanssa juttua luistosta ja sopivasta voitelusta. Muutaman kerran olen onnistunut, ilmeisesti karjalaisia on jokunen sielläkin.
 
Lauantai-iltana ennen seuroihin menoa yritän miettiä, että miten sitä puhuttiinkaan. Hengitys rennoksi ja ääntä vain ulos. Tuntuu, että kurkkua kuristaa ja henkeä ahdistaa. Tuleekohan pihaustakaan. Small talk on varmasti joku muunmaalaisten markkinamiesten keksintö, tuhisen kenkiä sitoen. Omituista miten lyhyessä ajassa voikin mykistyä ja käpertyä sisäänpäin. Kuinka ihmeessä vanhukset hoitopaikoissaan jaksavat päivästä toiseen? Tulevaisuuden kaavaillut hoivarobotit saavat minut pohtimaan, onko kollektiivinen ymmärrys hyvästä elämästä ja vanhuudesta tyyten pimentynyt. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa.
 
Seurojen jälkeinen toiminta on minusta joskus hämmentävää. Saattaa olla hyvin vaikeaa kohdata oikein ketään, vaikka tuttuja kasvojakin on paljon. Tuntuu että kaikkea hallitsee jokin monimutkainen, hiljalleen syntynyt koodisto, jota kaikki eivät tavoita. Omalla entisellä kotipaikkakunnallani taas tuntuu, että monien kanssa syntyy juttua helposti. Ehkä välimatka jotenkin vaikuttaa asiaan, mietin. Joskus toki ei tahtoisi edes kohdata ketään vaan piiloutua omaan kuplaansa ja kuunnella seurapuhe itsekseen sekä poistua kengät sutien. Kummallistahan se vähän on.
 
Olen kohdannut myös ihmisiä, joita minun on hankala kohdata. Oikein äärimmilleen pinnistämällä olen yrittänyt löytää samaa latua, mutta tuntuu, että on erilainen kelivoide ja toisella eri tallin suksetkin. Hiihtotyylikin on erilainen. Peilin ääressä olen sitten katsellut mahdollista syyllistä ja jäänyt lopulta ymmälleni. Hetken aikaa todellisuus on tuntunut masentavalta ja vääristyneeltä. Olen silloin kaivannut tuttua ja totunnaista, samanoloista seuraa.
 
Kohtaaminen on minulle harrastus, ahdistus ja lohdutus. On ymmärrettävä, että oikeat ihmiset oikeassa paikassa oikeaan aikaan eivät voi olla sattumaa – mutta eivät mainitut hankalat kohtaamisetkaan. Ajattelen näin, vaikka koskaan ei välttämättä selviä, mikä kenenkin merkitys toiselle on ollut. 

Kuka lisäkseni kokeekin tuskaa näissä kohtaamisasioissa, rukoilkoon siihen myös apua taivaan Isältä. ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte” (Matt. 21:22).
 
Pieni jälkikirjoitus:

Olin sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kryptassa kahvilla ja siirryin mustan kahvini kanssa melkein tyhjään pöytään, perimmäiselle tuolille. Syvennyin lukemaan kännykästäni uutisia, kun samaan pöytään istuutui lupaa kysyen iäkäs pariskunta. Tuntui kiusalliselta olla vain hiljaa, joten laitoin kännykkäni taskuun ja aloin iskeä juttua. Ilmeni, että pariskunta oli täällä käymässä – Karjalasta.

Vanhemmat

Uudemmat

Seppo Tervo

Olen nelikymppinen alakoulun opettaja joka rakastaa kaikkeen uuteen ryhtymistä. Toisinaan ryhtymisen alut johtavat jonkinlaisiin tuotoksiinkin.

Blogiteksteistä ja kaikesta muustakin voi laittaa sähköpostia setervo@gmail.com.

Seppo Tervo

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Katri Isopahkala ja Heli Säkkinen (toim.)

Siionin Joulu 2018

Siionin Joulu vieraili lampolassa seurailemassa lampaiden elämää. Lehden hartaustekstit kertovat Vapahtajasta, joka toi ihmisille rauhan ja vapauden. Sivuilta löytyy myös hiljaista puhetta joulusta ilman rakasta läheistä. Lisäksi lehti sisältää muun muassa käytännönläheisiä vinkkejä jouluaskareisiin.

7 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka

JAKSANKO LUOTTAA? -ÄÄNIKIRJA

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?  
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.

20 €

Väinö Havas

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja

Joulusta jouluun – Suomen kotien lukukirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1953. Äänikirja on tehty vuonna 1997 julkaistun uudistetun painoksen pohjalta ja sisältää 43 alkuperäisteokseen kuulunutta kertomusta. Havaksen lämminhenkisissä ja kielellisesti rikkaissa kertomuksissa korostuu kodin, uskonnon ja vapaan isänmaan arvo.

20 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi