Torstai 21.6.2018
"
Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut! Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää. Ps. 119:176, 94

89 prosenttia

8.6.2017 06:33 | Seppo Tervo
työstä on ryhtymistä, kuten aiemmassa blogissani olen todennut. Ei ole niin suurta savottaa, että siihen ryhtymiseen kannattaisi kovin kauan tuhlata aikaansa ja energiaansa. Eipä silti ole niin pientäkään urakkaa, että sitä ei saisi pitkitettyä vetkuttelemalla ja siirtämällä aina uuteen huomiseen. Jos kaikkia niitä tekosyitä olla ryhtymättä alkaisi luetella, saisi täyteen ainakin yhden lerpun, jopa korpunkin. Nuo mainitut ovat siis tallennusvälineitä, keksityt melko pian sulkakynän jälkeen.
 
Mahdottomia töitä on mahdottomasti. Me emme muista kovinkaan montaa sellaista projektia, jotka ovat syntyneet pikaisesti ja sormia napsauttamalla. Muistamme ne, joihin on uponnut aikaa, rahaa, hikeä, verta ja kyyneleitä. Ne muistamme, joihin on mennyt hermo yhdellä jos toisellakin. Usein ihailen – ja huhhuhtelen – esimerkiksi Leenan ja Juhan remonttiurakkaa, oman isäni kodinrakennusta, Sagrada Familiaa sekä kuoronjohtajan stemmanivaskaa jotka hän vakaasti aikoo upottaa myös takapultin tenoreihin ennen esiintymistä.
 
Moni suuri tavoite on valmistunut. Niiden jälkeen on ollut usein kovin tyhjä olo. Muistan suurpoikaleirin Siikatörmällä vuosien takaa. Sitä valmisteltiin paljon, ja joku yökin taisi mennä rankoja katkoessa ja karsiessa rekvisiittaa varten. Leirin jälkeen muistan kellottaneeni ainoa mainittavan ennätyksen urheilu-uraltani: nukuin kahdeksantoista tuntia. Olen varma että se oli sen arvoista. Vuosienkin takaa leirien osallistujat ovat tulleet kysymään että muistanko vielä jonkin leirin.
 
Kaikista projekteistani ei ole tullut valmista. Kiitostakaan en ole aina saanut, mutta usein on kritiikin suolainen panos rei'ittänyt selkänahkaa. Opetusharjoittelussa muistan ohjaavan opettajan palautteen tunnin jälkeen: ”Sanonko suoraan vai nätisti?” Olin varmaan jälleen valvonut ylen määrin, ahdistunut ja masentunut sekä huonossa lihassa. En muista olinko silloin juuri rakastunut. Edellytykset surkiaan sukseeseen kuitenkin olivat otolliset, ja opin paljon rehellisestä ja sävyisästä palautteesta. Sain olla kyseisen opettajan sijaisenakin sitten jälkeenpäin.
 
Eräs ikuisuusprojekti on minulle rakas – kotipaikkani Pikkaralan raksa. Rakas raksa – ja samalla joskus en jaksa. Kun olin pikkupoika, vanhempani säästivät rahaa rakentaakseen kasvavalle perheelle omakotitalon. Siihen maailmanaikaan ei ollut tarjolla matalakorkoista rakennuslainaa. Olisiko se ollut seitsemänkymmenneliöinen asuntola, jossa me kaikki kaksitoista asuimme – kolmastoista perheenjäsen syntyi Pikkaralassa. 
 
Muistan, että elämä oli onnellista ja ei ollut ahdastakaan. Hieman sotkuista saattoi olla joskus, ja tiskivuoroja tuntui olevan melko usein. Tiskikonetta ei silloin meillä ollut – toki sellainen oli keksitty. On väärä päätelmä, että muistelisin katkerana niitä pestäviä kahtasataakolmeatoista haarukkaa, veistä ja lusikkaa, neljääkymmentäkahta mukia ja kolmeakymmentäyhtä lautasta. Edes pinossa olleet kahdeksan kattilaa eivät vieläkään nosta verenpainetta. Mielikseni tiskailen toisessa kodissani Espoossa silloin tällöin ja muistelen niitä hyviä aikoja.
 
Isä oli päivät töissä ja lähti iltaisin raksalle. Äiti oli tehnyt eväsleipiä valkoiseen styroksiseen kylmälaukkuun. Ruisleipiä, joiden välissä oli lauantaimakkaraa, juustoa ja voita. Termoksessa oli teetä ja paketissa Pulmu-palasokeria. Meistä vanhimmista silloin ala-asteikäisistä pojista lähti yksi vuorollaan isälle kaveriksi. Muistan, kuinka kylminä iltoina nukuimme villapaalien seassa ja radio Ykköseltä tuli Anneli Tempakan ohjelma ”Mikä sinun on”. Muistan, että isä oli taitava ja osasi ihan kaiken. Muistan, että raksalla tuoksui sementti, maali ja tuore, kuivuva puu.
 
Äiti sairastui reumaan jo nuorena. Rakennusprojekti kasvavan perheen ohessa vaati varmasti paljon voimaa sekä isältä että äidiltä. En muista, että kovin usein olisi ollut aikaa matkustella tai mennä isän kanssa kalaan. Me lapset kasvoimme keskipisteessä kuitenkin – emme huomion vaan elämän keskipisteessä. Teimme niitä samoja asioita kuin vanhemmatkin. Hoidimme ja osaltamme kasvatimme toisiamme ja olimme parhaat ystävät. Elämä oli hyvin onnellista.
 
Muutimme kuuden vuoden kuluttua rakennuksen aloittamisesta hyvin keskeneräiseen kotiin. Isä joutui sen jälkeen olemaan paljon enemmän äidin tukena omaishoitajana ja perheessä olleet monet koettelemukset hidastivat rakentamista. Rahaa ei edelleenkään ollut ulkopuolisen työvoiman palkkaamiseen. Iltarukoukseeni kuului säännöllisesti kaksi asiaa: että talo tulisi valmiiksi ja äiti parantuisi. Jälkimmäinen toteutui lopulta eri tavoin kuin olin toivonut, kun äiti pääsi taivaan kotiin seitsemän vuotta sitten. Äiti ei koskaan nähnyt kodin valmistuvan, mutta me elimme keskeneräisessä kodissamme täyttä elämää viidentoista vuoden ajan perhejuhlineen ja jouluineen.
 
Jälkeenpäin ajattelen, että Pikkaralan raksaprojekti – johon edelleen lomillani tartun – on ollut minulle siunaus. Koskaan ei ole tarvinnut pohtia mitä tehdä vapaa-aikoina. Täällä etelässä on ajoittain vaikeaa keksiä tekemistä, kun Oulussa lähes kaikki vapaa-aika meni rakentaessa, ja siihen tottui. Elämän vaikeina vuosina, kun tuntui, että ei saa oikein mistään otetta ja ahdistaa, tartuin sahaan ja vasaraan. Silloin ahdistuksen luuppi katkesi hetkeksi ja koin että teen jotain, jolla on tarkoitus. Oli iltoja, jolloin kotiin ajaessa pysähdyin pysäkille itkemään. Oli öitä, joina vain rukoilin vailla sanoja. En silloin jaksanut aina nähdä tämän projektin siunausta.
 
Koti ei ole edelleenkään valmis, ja paljon pitää jo remontoidakin, vaikka ei ole vielä kaikkea saatu rakennettua valmiiksi. Kolmekymmentä vuotta on pitkä ikä jo materiaalien kestonkin osalta. Isän kanssa rakennustyötä jatketaan kahdestaan tänäkin kesänä, sisarukset auttavat kukin perhetilanteensa, varallisuutensa ja terveytensä sallimissa rajoissa. Silti haaveilen valmiista rakennuksesta jonakin kesäisenä päivänä, kun hyttysiä on vain vähän ja kuusen kävyt tippuvat tuoreelle, vihreällä pihanurmelle. Rakennan törmälle savusaunan ja istun sen terassilla katsellen kesäöistä Oulujokea.
 
Mutta mitä se loppuosa työn tekemisestä on? 
 
Kymmenen prosenttia on työvälineiden etsimistä. Loput jakaantuvat tasan kahvitaukoihin ja puurtamiseen.

Vanhemmat

Uudemmat

Seppo Tervo

Olen nelikymppinen alakoulun opettaja joka rakastaa kaikkeen uuteen ryhtymistä. Toisinaan ryhtymisen alut johtavat jonkinlaisiin tuotoksiinkin.

Blogiteksteistä ja kaikesta muustakin voi laittaa sähköpostia setervo@gmail.com.

Seppo Tervo

Kuv. Vuokko Kraft

Lasten värityskirja

Värityskirja, joka sisältää yli 40 kuvaa eläimistä, kodin puuhista ja seuratilanteista. Osa kuvista on uusia, osa aiemmin Siionin kevät -lehdessä julkaistuja. Kirja on sopivan pienikokokoinen mukaan otettavaksi. 

5 €

Alussa oli Sana

Äänite sisältää kamarikuoron esittämiä virsiä ja Siionin lauluja sekä luettuja raamatuntekstejä. Kuoroa johtaa Vesa Linnanmäki, tekstit lukee Matti Kontkanen. Säestyssoittimina ovat sello, huilu ja urut.

24 €

Anita Kallio

Koti odottaa asujaansa

Runokirja, jossa käsitellään kotia eri näkökulmista: osana minuutta, kaupunkia, uuden syntymistä ja uskovaisten yhteyttä. Kodin suojaan voi majoittua ihmisen kokoinen epätäydellisyys. Huumorin-tajuinen kertoja puhuu yhtä lempeästi kimalaisista kuin kalamiehistä kahvitauolla. 

17 €

Jukka Palola

Puhetta Jumalalle ja Jumalasta

Kirja on Psalmien kirjan selitysteos, kommentaari, joka avaa psalmien taustoja ja vertailee psalmikäännöksiä. Teos myös valottaa tekstien syntyyn vaikuttaneita historiallisia tapahtumia. 

35 €

Marja-Liisa Vähäsöyrinki

Poikamies

Pienoisromaani Poikamies kertoo Kaalepin arjesta, elämän tarkoituksen etsimisestä ja uskon kamppailusta. Helppolukuinen kirja on huumorilla höystetty. Teos on jatko-osa aiemmin julkaistulle Kaaleppi-romaanille. 

17 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi