Torstai 21.11.2019
"
Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua. Ps. 130:6

Me kyynelein

7.9.2019 06:47 | Seppo Tervo
Ajoin eräänä aamuna bussilla pysäkin ohi. Kävellessäni takaisinpäin koulua kohti pysähdyin ottamaan Instagramiin kuvan männynkävystä, joka pihkoi niin runsaasti, että näytti kuin se olisi itkenyt. Pienen muokkauksen ja rajauksen jälkeen julkaisin kuvan tekstillä ”Käpy suree”.
 
Suru on voimakas tunne – silloin kun sen tuntee. Muistan masennukseni vuosina, kuinka en osannut surra. Tuntui, että kaikki on jotenkin jähmeää, ja mikään tunne ei ole aitoa. Tunteet olivat kuin Mehukatti-mehua: laimeaa ja jotain sinnepäin olevaa luontaisenkaltaista. Hyvin harvoina hetkinä itkin. Itkuun pääsemiseen saattoi auttaa jokin laulu, Bachin kantaatti tai totaalinen väsymys.
 
Kahdeksan vuotta sitten olin jo melkein selvinnyt ahdistuksen ja masennuksen syövereistä takaisin elämään, kun äitini kuoli. Omaisten huoneessa teho-osastolla muistelen kaikkien itkeneen. Itsenikin. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Ihmettelin, että enkö oikeasti sure äidin kuolemaa. Olenko jotenkin tunnevammainen?
 
Kyllä, olin vammautunut tunne-elämässäni. Kesti aikaa tervehtyä niin, että osasin ilmaista erilaisia tunnetiloja: iloa, surua, rakkautta, kiintymystä, hellyyttä, vihaa. Joskus tuntuu, että otan nyt takaisin sitä, mitä ilman olin kymmenen vuotta. Tunteeni ovat niin voimakkaita, että joskus vähän pelkään, osaanko hallita tai hillitä niitä, tai osaanko päästää irti rakkaudesta tai katkeruudesta.
 
Äidin muistan toisinaan, kun olen rakentamassa. Kerran kauniina kesäpäivänä viereeni lensi lintu katselemaan, ja muistin, miten äiti ompeli lintujen kuvia tauluiksi. Linnut olivat hänelle tärkeitä. Ajattelin että ehkä siinä nyt on Mirja-äiti, joka on Luojan pikkuinen varpunen, ja tuli katselemaan, miten poika pärjää. Silloin kyyneleet tulivat itsestään. Samoin ruokaa laittaessani hetkittäin äiti tulee mieleen, ja muistot saavat kyyneleet silmiin.
 
Joskus tukahdutettu suru purkautuu vain pihtisynnytyksellä. Meistä jokainen kaipaa joskus helpdeskiä, joka sanoo myötätuntoisella äänellä, laskevalla intonaatiolla: ”Kerro vaan!” Silloin on valtavan lohdullista kertoa keskeytyksettä kaikki kuorma ja ahdistus. Siinä on myös ripin suuri siunaus, saa puhua. Se lääkitsee ja huojentaa. Ei pakotettuna tarvitse puhua, vaan joku avaa lukon, ja saa vain antaa tulla mitä tulee, luottamuksella ja varmana siitä, että ei törmää juoruun jälkeenpäin.
 
Minun on onneksi jo nykyään vaikeaa olla tuntematta syvästi erilaisia asioita. Esilaulajana yritän miettiä tekstin sanomaa samalla kun laulan, ja ilmaista sitä luontevalla tavalla. Joskus laulaminen saattaa keskeytyä, kun nieleskelen kyyneliä. Pikkuisten oppilaiden kanssa voi käydä samoin. Herkkä lapsi purskahtaa itkuun pyydellessään jotain vahinkoa anteeksi, ja itsellänikin silmät kostuvat. Jotenkin koen, että silloin ollaan keskellä syvintä ihmisyyden olemusta. Ollaan samalla viivalla pikkupojan tai -tytön kanssa.
 
Joskus kollektiivinen suru on aivan epätodellisen, ylimaallisen tuntuista. Pidimme takavuosina kuoromme levynjulkistuskonserttia eräässä kirkossa ja lauloimme yhtenä kappaleena ”Maan korvessa kulkevi”. Lauloimme hyvin hiljaa, ja huomasin, kuinka moni kuulija pyyhki kyyneliä. Itsekin taisin joutua kaivamaan nessun taskusta. Moni kuorolainen kertoi itkeneensä. Eri-ikäiset kuulijat kokivat tai muistivat jotakin, joka sai aikaan ilmiön, joka ei rikkonut vaan rakensi. Puhdisti ja virkisti.
 
Vääryys ja epäreiluus saavat myös joskus tunteet pintaan. Saatan kokea voimatonta, punahehkuista raivoa kohdatessani kohtuuttomuutta tai ihmisiä, jotka kohtelevat muita väärin. Työssäni kohtaan monenlaisia ihmisiä ja kasvotonta byrokratiaa, enkä aina ole samoilla linjoilla, vaan sisällä alkaa kuplia kiukku. Onneksi aikuisella on tunne-elämän hallinnan taitoja, ja kykenen useimmiten jotenkuten kasaamaan itseni. Luulen, että en saa säilyttää työpaikkaani, jos puren jotakuta tai vollotan, että ”tämä nyt ei ole oikein reilua, tiiäkkö”. Iltalehtien lööpeissä olisi ikävä olla. Anteeksi joudun joskus pyytämään, jos tulen loukanneeksi kiukuissani.
 
Eräs ystäväni kommentoi käpykuvaani: ”Tai itkee ilosta.” Ilo ja suru ovat aika likellä toisiaan. Kun pidin viimeistä raamattuluokkatuntiani, sanoin alahuuli väpättäen, että nyt sitten siirryn muihin tehtäviin ja että kiitos kuluneista vuosista ja että monista teistä on tullut ystäviä ja muuta asiaankuuluvaa. Moni raamattuluokka tuli pidettyä aika levottomissa merkeissä, kun vilkkaita persoonia oli paljon. Eräs heistä viittasi ja halusi välttämättä kysyä jotain. Huikkasin, että nyt ei kuule enempää, jos ei liity asiaan. Poika silti kysyi: ”Seppo, oltiinko me koskaan rasittavia?” Kyynelten keskellä ei voinut kuin nauraa.
 
Miksi erityisen hyvin tehty urheilusuoritus, lapsen suru tai luonnon kauneus liikuttavat? Onko se esteetikkojen yksinoikeus? Hyvyys koskettaa meitä, se on niin kaukana luontaisesta pahuudestamme, rosoisuudestamme ja epäsymmetriastamme. Olen saanut Jumalalta lahjaksi herkän mielen ja ymmärrän, että bonuksena siihen liittyy kyyneliä. Kyyneleet ilmentävät jotakin sellaista, joka ulottuu ylemmäs tätä tavallista, jokapäiväistä leipää. Minulla on ystäviä, jotka ovat iloisia, eivät samanlaisia syvien vesien sinisorsia kuin itse olen. Jokainen saa olla luonteinensa vapaasti, ja yhdessäolo virkistää.
 
Suru on luomua. Jeesuskin itki. Itki ystävänsä kuolemaa. Itki rakkaan Jerusalemin alennustilaa. Itki verikyyneliä ruumiillaan minun syntieni vuoksi. Kerran kuitenkaan ei enää ole surua. ”Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet” (Ilm. 7:17). Nekin kyyneleet pyyhitään, jotka vuotavat sisimmässämme, ja joita kukaan ei näe.
 

Vanhemmat

Uudemmat

Seppo Tervo

Olen nelikymppinen alakoulun opettaja joka rakastaa kaikkeen uuteen ryhtymistä. Toisinaan ryhtymisen alut johtavat jonkinlaisiin tuotoksiinkin.

Blogiteksteistä ja kaikesta muustakin voi laittaa sähköpostia setervo@gmail.com.

Seppo Tervo

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi