Keskiviikko 22.5.2019
"
Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Jaak. 1:19-20

Oppia ikä kaikki

5.4.2019 06:49 | Tuula Stång
Olin vähän vaille 6-vuotias, kun vuotta vanhempi sisareni aloitti koulun. Koulu oli lähellä meidän kotia, näkyi pahimmoilleen pellolle. Kun kuulin toisten iloiset välituntihuudot ja kellon kilinän, aloin huutaa hirvittävästi ja vaadin päästä mukaan. Pidin sellaista meteliä, että isä lähti kesken perunannoston viemään minua koululle. Vanhempani ajattelivat, etten mahda monta päivää koulussa kuunteluoppilaana kulkea. Mutta mitä vielä! Koulu imaisi mukaansa täysillä.

Intoa riitti oppikoulun alaluokillekin vielä kovasti. Edes ärhäkkänä puhjennut tuhkarokko ei mielestäni muodostanut estettä kouluun menolle. En muista, mitä kotona sanottiin, mutta minä painelin kouluun ja sillä siisti. Suomen kielen tunnilla kävi kuitenkin huonosti. Istuin toiseksi etummaisessa pulpetissa. Tunnin alussa opettajan katse pysähtyi ja nauliutui pilkulliseen naamatauluuni. Ehkä koulutoverien lähetystö oli käytävässä kavaltanut minut.

– Eikö sinun, Tuula, olisi pitänyt jäädä kotiin? opettaja kysyi ystävällisesti.

En muista, mitä vastasin, tuskin mitään, mutta välitunnin alettua pulpettini piiritettiin. Ilmassa sinkoili pahaenteisiä vuorosanoja:

– Etkö sinä yhtään ajattele, meillä on pikkusiskoja ja -veljiä? Tulet tänne tuon näköisenä! Tartutat kaikkiin!

Huitaisin käsilläni ja kivahdin:

– Menkää sitten kauemmaksi!
 
Seuraavana päivänä jäin kotiin. Se oli viisasta siitäkin syystä, että minuun puhkesi kaiken muun lisäksi sikotauti. Sylkirauhaseni turposivat, niitä pakotti välillä niin, että väänsin itkua. Muistutin pilkullista possua. Kotiin jääminen tuntui jo itsestänikin ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

Keskikoulun loppupuolella menetin opintomenestyksessäni rutkasti lentokorkeutta. Koulussa oli tylsää, nukutti ja paleli. Elämääni ei mahtunut muuta kuin hevoset, ja ajattelinkin hakeutua hevostalouskouluun. Kesä kuitenkin kypsytti mieleni, ja päämäärätön hortoilu alkoi jollain tavalla huolettaa. Ilmoittauduin lukioon.

Ylioppilaskeväänä en oikein saanut juonesta kiinni. Mitä minun pitäisi tehdä? Vietin vuoden kotona opiskellen omatoimisesti muutamia oppiaineita. Ajattelin pyrkiä lääkikseen ja pyrinkin. Tietenkään, itseni ja kanssaihmisten onneksi, en päässyt. Välillä istuskelimme kolmestaan siskoni ja kaverini kanssa villasukat pitkinä kamarin hetekalla selkä seinää vasten, puhuimme ja nauroimme, nauroimme ja puhuimme. Menihän se niinkin, kun ei ymmärtänyt ottaa huolta huomisesta eikä tuntenut muutenkaan tarvetta terästäytyä.

Seuraavana syksynä ajauduin sairaanhoitajakouluun vähän kuin virran viemänä, ehkä siksi kun koulu oli lähellä enkä toisaalta muutakaan siihen hätään keksinyt. Sen sijaan isä oli innoissaan. Entisenä kahden sodan lääkintämiehenä, hän olisi mielellään nähnyt tyttärensä astuvan samoihin jalanjälkiin. Siksipä hän luki juhlallisesti ääneen  postissa tullutta kirjettä, miten opintoihin piti varautua: valkoiset sukat, valkoiset umpikengät, neljä valkoista pukua ja niin edelleen.

– Kumpi teistä sinne kouluun on menossa? äiti kysyi huvittuneena.

Ehkä koulu isällä olisi paremmin onnistunutkin. Isä oli tarkka, rauhallinen ja keskittynyt. Minä taas unohteleva, jännittynyt, impulsiivinen höselö. Vajaan vuoden palloilin  vaihtelevalla menestyksellä oppilaitoksen kirjoissa ja jopa sairaalan osastoilla. Kun oli tulossa yövuoro vanhainkodissa, iltaunisena minua jo etukäteen huoletti, miten ihmeessä yön saisi kulumaan. Potilaiden vointi ei niinkään huolettanut.

Varmuuden vuoksi tempasin lähtiessäni mukaan kirjan. Yön kuluessa kellahdin selälleni kanslian lasi-ikkunoiden edessä olevalle keinonahkasohvalle valkoisessa puvussani, jalassa valkoiset sukat ja umpikengät, lukemaan kirjaa nimeltä Nuoruus ja viisaus. Vuorossa olevat hoitajat kulkivat ohi, vilkaisivat minuun, mutta eivät sanoneet kerrassaan mitään. Siis minulle. Opettajalle arvattavasti sitäkin enemmän.

Erosin syksyllä aloittamastani koulusta huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Valkoiset pukuni päätyivät matonkuteeksi. Samana keväänä hain opettajankoulutuslaitokseen. Ihme kyllä tulin valituksi, vaikka laulunäytettä antaessani veisasin virttä ”Oi kuinka ihana, on huonees Jumala” niin nuotin vierestä, että musiikinlehtori sanoi sävellajin vaihtuneen välillä muutamia kertoja. No sanat ainakin menivät oikein ja olivat todella hyvät. Opiskeluaikaan en muista kertaakaan ajatelleeni, että siihen koulutukseen ei olisi pitänyt tulla.

Valmistuin opettajaksi siinä missä muutkin kurssilaiset. Ruusut puhkesivat täyteen kukkaan, nimittäin kyhmyruusut. Sairastuin valmistumisen aikaan keuhkokuumeeseen. Jalkani tulivat täyteen kipeitä mustanpuhuvia pahkoja. Sairaalareissun jälkeen alkoivat piakkoin suviseurat. Niiden aikaan sain kuulla, että minut on valittu  Kuusamon Säkkilänvaaran 1-3 luokkien opettajaksi.

Entisenkaltainen kouluintoni virisi uudelleen, ainakin välituntien ajaksi. Pelasin näet oppilaiden kanssa välitunnit jalkapalloa jopa 30 asteen pakkasessa sillä seurauksella, että Runebergin päivänä potkaisin polveeni kolme leikkausta vaatineen elämänikuisen vamman.

Muutaman vuoden kuluttua Suomussalmen Raatteen koululla, talvisodan tantereilla, paukuttelin muina miehinä valkoiset kuteet matoksi kansalaisopiston kudontapiirissä tuntematta pienintäkään haikeutta. Lisäsin valkoisten kuteitten joukkoon tiilenpunaisia raitoja. Ei olisi pitänyt, sillä niistä lähti pahasti väri. Toisaalta suttuisesti levinnyt tiilenpunainen väri sopikin hyvin muistuttamaan, että minunlaiseni hoitaja olisi ennen pitkää päätynyt tiilenpäitä lukemaan.

Vanhemmat

Uudemmat

Tuula Stång

Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni.

Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com 

Tuula Stång

Hanna Aho
Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari

Minne Taivaan Isä meni?

Kertomus lapsenuskosta ja ihmeellisestä varjeluksesta maailmassa, jossa ei uskota Jumalaan. Mukana on CD-äänikirja.

22 €

Kiiruhda katsomaan – Pääsiäinen sävelin

Pääsiäisajan virsiä, Siionin lauluja ja muuta pääsiäismusiikkia sisältävä äänite on jatkoa Joulu sävelin -äänitteen aloittamalle soitinmusiikin sarjalle. Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa käsittelevä osuus vie kuulijan keskelle Golgataa ja kristikunnan suurta surua. Äänitteen loppupuolella surumielisyys väistyy ja kuoleman voiton sanoma tuo lohtua ja iloa.

24 €

Toimittanut Olli Lohi

Avaa suusi, pääskysen poika

Lapin luonto oli Laestadiuksen ”yrttitarhaa”. Siellä hän viihtyi, ja siellä hän tunsi olevansa kotonaan. Hänestä kehittyi yksi aikansa parhaista Lapin kasviston tuntijoista. Laestadius maalasi saarnoissaan Lapin maisemaa ainutlaatuisella tavalla. Hän riisui teologialta kaavun ja asetti sen kasvotusten arkitodellisuuden kanssa.

20 €

Tapio Holma

Ettekö ole lukeneet? Sytykkeitä Raamatun tutkimiseen

Kirja nostaa esiin raamatunkohtia, joiden henkilökuvat tai tapahtumat antavat ajattelemisen aihetta. Monet henkilöistä ovat Raamatun suurten kertomusten sivuhahmoja, tavallisia ihmisiä, joiden kohdalle Jeesus pysähtyi, tai jotka Jumala valitsi työvälineikseen.
Pääosa kirjoituksista on julkaistu aiemmin Päivämiehen Kapsäkki-liitteessä.

19 €

Toimittanut Hanna Kallunki

Hyvä että kerroit

Blogitekstejä elämästä, uskosta ja toivosta

Teksteissä avautuu ikkunoita Päivämiehen blogikirjoittajien arkeen ja ajatuksiin. Kirjoituksissa pohditaan niin keskeneräisyyttä ja katoavaisuutta kuin harrastuksen olemusta ja kasvatuksen haasteita. Kipu ja kaipaus, ilo ja toivo, elämän ihmettely saavat muotonsa sanoissa.

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi