Sunnuntai 18.8.2019
"
Jeesus sanoi: "Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole." Luuk. 16:9

Oma juttu

22.2.2019 06:31 | Virpi Myllyniemi
Muistan erään myöhäisen illan, kun avauduin miehelleni ajatuksistani: ”Kenenkään rehtorin ei kannata palkata kuuden pienen lapsen äitiä töihin. Perheen kannalta on kaikista paras, että jään nyt pidemmäksi aikaa kotiin.” Taisin olla aika vakuuttava puheissani, sillä miehenikin näytti uskovan minua. Tuossa vaiheessa olin ollut kotona yhtäjaksoisesti noin neljä vuotta, ja sitä ennen tehnyt kolme erimittaista työpätkää luokanopettajana. Kotona olo oli minulle hyvä vaihtoehto, mutta silti muistan eräänlaisen haikeuden tuossa illassa. Omilla uskomuksillani tein työpaikkojen ovista niin paksut ja raskaat, että tuntui kuin minulla ei olisi enää mahdollisuutta niitä avata.

Äitiysloman loputtua aloin kuitenkin seurailla työpaikkailmoituksia. Näytin miehelleni yhtä mielestäni minulle sopivaa paikkaa: ”Ihmeessä hae tuota! Minä jään isäkuukaudelle ja otetaan sitten hoitaja kotiin.” Isommat lapsetkin innostuivat ajatuksesta, että äiti lähtisi töihin. ”Jos kerran olette tuota mieltä, niin voinhan yrittää saada paikkaa”, vastasin heille. Haastatteluun ajaessa rukoilin, että saisin paikan vain siinä tapauksessa, jos se olisi, ei vain minun, vaan koko perheen kannalta hyvä ratkaisu. En ottanut haastattelusta minkäänlaisia paineita, sillä uskoin asioiden menevän juuri niin kuin on tarkoitettu. Haastattelun alkuvaiheessa toin halukkaasti esiin lapsilukumme, mutta rehtori kuittasi asian jonkun toisen vielä suuremmalla lapsilukumäärällä – ja niin sain paikan.

Töihin menoni osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi koko perheen kannalta. Pidennetty isäkuukausi oli hyvin ainutlaatuinen ja merkittävä kokemus miehelleni, ja asiat järjestyivät ihmeellisellä tavalla kotona. Saimme järjestettyä esikoululaiselle kyydityksen ja Työvoimatoimiston sivujen kautta palkkasimme hoitajan, joka osoittautui todelliseksi aarteeksi. Etukäteen pelkäämiäni lasten tai hoitajan sairasteluja ei tullutkaan. Välillä minusta tuntui, että Taivaan Isä oikein halusi näyttää minulle, miten väärässä olin ollut vahvojen oletuksieni kanssa. Olin kuvitellut, että töihin menoni olisi jotenkin lapsilta pois, mutta he viihtyivätkin hyvin hoitajan kanssa. Sen lisäksi mieheni näki sen, mitä minä itse en ehkä ollut halunnut nähdä: lapset olivat ihan liian kiinni minussa. Mieheni oli todistamassa aamuisin sitä suurta eroa, joka lasten omatoimisuuteen tuli, kun minä en ollut paikalla.

Kun reilun vuoden päästä jäin taas kotiin, minun piti tietoisesti skarpata aamuissa, ettemme olisi luisuneet takaisin entisille urille. Vaikka olin nauttinut töissä käymisestä, oli suloista jäädä kotiin lasten kanssa. Tässä voisi varmaan todeta, että minun kohdalla pätee ajatus: vaihtelu virkistää. Tuon kotipätkän aikana aloitin sivutoimiset opiskelut, mistä sain taas lisäperusteluja sille ajatukselle, että minun olisi hyvä jäädä pidemmäksikin aikaa kotiin lasten kanssa. Mutta Taivaan Isän suunnitelmat olivat toiset.

Olin viettämässä helteistä kesäpäivää seitsemän lapsen kanssa rannalla, kun eräs rehtori soitti ja kysyi, tulisinko töihin. Olin joskus aiemmin ollut kyseisessä koulussa töissä ja erinäisistä syistä heillä oli nyt hankala saada päteviä opettajia kouluun. Rehtorin kanssa jutellessa nappasin kainaloon nuorimmaisen, joka oli kakannut uikkariin. Ei ollut ihan sellainen olo, että siitä töihin selviäisi. Lupasin kuitenkin harkita asiaa muutaman päivän. Toisessa puhelussa varoittelin rehtoria siitä, etten välttämättä voisi olla koko vuotta. Sekään ei ollut tarpeeksi hyvä este.

Päätös oli lopulta helppo siinä vaiheessa, kun vanha hoitaja-aarteemme ilmoitti halukkuutensa tulla meille takaisin töihin. Tässä puolen vuoden työpätkässä minua puhutteli erityisesti rehtorin ja vanhempien suhtautuminen uuteen raskauteen. Se oli sydämellistä. Rehtorin mielestä oli upeaa, että joku vielä synnyttää lapsia tähän maailmaan. Vanhemmat olivat kiitollisia siitä ajasta, jonka opetin heidän lapsiaan, ja vieläkin liikuttaa se vauvalahjojen määrä, jonka sieltä lähtiessäni sain. Miten paljon olinkaan painiskellut jossain vaiheessa sen kanssa, etten voinut tehdä lukukautta loppuun. Tuo työpätkä oli hyvin merkityksellinen myös opintojeni kannalta, sillä kuin sivutuotteena pystyin tekemään siellä opinnäytetyöni sovellusosan.

Tämä kirjoitukseni alkaa jo toistaa itseään, mutta mainitsen vielä, että olen taas vaiheessa, jolloin mietiskelen ensi syksyn eri vaihtoehtoja. Erona edelliseen on se, että suhtaudun omiin ajatuksiini pelkkinä uskomuksina, en tosiasioina. Toki mietin eri vaihtoehtoja, mutta tässä tilanteessa konkretisoituu aika kirkkaasti uskon merkitys. Usko antaa tietynlaisen huolettomuuden tulevasta. En aina itse tiedä, mikä minulle ja perheellemme on parhaaksi, mutta Taivaan Isä tietää.

Yhteenvetona kaikesta tästä voisi todeta, että minun on jotenkin hankala irrottautua kotoa töihin. Miten mukavaa lapsena olikaan tulla kotiin koulusta, kun äiti oli kotona. Kuulemma aina ovelta huusimme: ”Äiti!” Minulla on siis mallina oma äitini, joka on osannut kotiäitiyden niin hyvin. Minä en ole pystynyt läheskään samaan. Viime aikoina olen ymmärtänyt syyn. Syy ei ole siinä, etteikö peruspyöritys luonnistuisi myös minulta, vaan siinä, että minä en ole osannut pitää kotiäitinä ollessani omista jutuistani kiinni kuten äitini.

Olen oivaltanut, että hyvinvoinnin kannalta ei ole ratkaisevaa se, oletko töissä vai kotona, vaan se, onko sinulla omia juttuja: asioita, jotka inspiroivat sinua ja joista saat energiaa. Minkä arvon annankaan nyt äidin ”Kanarianmatkoille”, kun hän omassa varastohuoneessaan maalasi posliinia tai kun hän synnytti meidät lapset uudelleen tehdessään meistä näköisnuket. Ja kaikki ne lukuisat kurssit, joihin äiti osallistui, lampunvarjostimien valmistamisesta muinaisesineiden muotoiluun. Voin kuvitella sen innostuksen, joka sai äitini aikaisin lauantaiaamuna ajamaan jonnekin maaseudulle ja siellä vesisateessa kuopassa polttamaan valmistamiaan muinaisesineitä. Äitini on kyllä elänyt omassa elämässään todeksi keittiön nurkkahyllyllä olleita mietelauseitaan, joista yksi kuului: ”Ihminen on niin kauan nuori, kun hän innostuu uusista asioista.”

Oli ihana kuulla äidiltäni hänen omasta äidistään. Miten mummo oli navettatöiden jälkeen todennut: ”Käynpä vähän potkuttelemassa ja hengittelemässä raitista ilmaa.” Äitikin kertoi, miten pienikin lenkki omien ajatusten kanssa raikkaassa ilmassa metsäpolulla antaa uudistuneen mielen tunteen. Seuraavalla kerralla, kun lähden omalle pienelle metsäpyrähdykselleni, ajattelen sukupolvien ketjussa naisia, jotka pienillä omilla jutuillaan muistivat ladata akkujaan.   

Kun perhe alkoi kasvaa, tempauduin mukaan arjen pyöritykseen. Illat täyttyivät enimmäkseen lasten jutuista, enkä tietoisesti ottanut itselleni tarpeeksi aikaa. Tykkäsin olla kotona ja koin työni tärkeäksi, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, että jotakin siitä puuttuu. Kesti kauan myöntää, että pelkkä kotiäitiys ei riitä minulle. Lenkkeily tai muu liikunta, vaikka tärkeitä juttuja ovatkin, eivät riittäneet minulle omaksi jutuksi. Heräsin miettimään, millaisena lapset näkevät minut ja millaisen mallin haluan heille antaa. Eräs ystäväni kuvasi omia tunteitaan vastaavassa tilanteessa: “En tunnista itseäni enää vaippavuoren keskeltä.”

Minun käsissäni äitini tekemistä näköisnukeista ei taitaisi tulla ihan tunnistettavia, mutta opiskelu ja kirjoittaminen sen sijaan ovat osoittautuneet minun jutuikseni kotona ollessani. Töissä ollessa työ sinällään on ollut oma innostava juttuni. On ihanaa kuunnella, kun ihminen kertoo omasta jutustaan. Yleensä kertojan silmiin syttyy tietty loiste, mikä paljastaa asian merkityksellisyyden. Joku on löytänyt oman juttunsa ompelusta, toisille taas kotiin liittyvät jutut ovat juuri heidän oma juttunsa. Me perheenäidit olemme niin erilaisia.

Oman jutun löytäminen ei välttämättä ole ihan helppoa sieltä vaippavuoren keskeltä. Suosittelen kuitenkin oman jutun etsimistä, jos tunnistat itsestäsi sen ehkä hyvin heikonkin toiveen jostakin omasta. Etsinnöissä kannattaa varautua myös mahdollisiin esteisiin. Niitä voi tulla ulkoapäin, mutta uskon, että pahimmat tulevat aivan sieltä oman pään sisältä: ”Ei kuitenkaan ole aikaa, en mä pysty, en mä osaa, ei mua mikään edes oikein kiinnosta.” Ei voi tietää, jos ei kokeile. Onnea etsintöihin!       

Vanhemmat

Uudemmat

Virpi Myllyniemi

Meidän pihan reunasta alkaa pelto. Kesäisin vien siihen rajalle koivun alle tuolin. Se on minun kahvilani, toimistoni ja vauvan syöttöpaikkani. Saan seurata siinä läheltä viljan kasvua. Monesti siihen tulee pian muitakin tuoleja ympärille.
 
Olen vaimo miehelleni, kahdeksan lapsen äiti, opettaja ja opiskelija.
 
Tykkään kirjoittaa. Elämäni tarjoilee minulle paljon kirjoitusaiheita. Läheskään kaikki ajatukset eivät ehdi tekstiksi asti. Ei se haittaa, sillä aina tulee uusia aiheita.
 
Rakastan kevättä, sen lämpöä ja sitä, kun kaikki on puhkeamaisillaan.
 
Minua kiinnostavat asiat ja ajattelutavat, jotka auttavat ihmisiä jaksamaan paremmin: vaikkapa tuoli pellon laidalla.

Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: virpi.myllyniemi(at)gmail.com

Virpi Myllyniemi

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi