Perjantai 22.11.2019
"
Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Ps. 90:5-6

Pysäyttävä kokemus

20.3.2019 06:23 | Virpi Myllyniemi
Noin kaksi vuotta sitten tavallinen torstaiaamupäivä sai uuden käänteen, kun saimme tiedon, että isäni oli liukastunut kotipihassa. Hänen tilansa oli hyvin kriittinen. Alkoi epätietoisuuden ja odottelun aika. Hätä oli suuri, rukous nousi Taivaan Isälle: ”Älä anna isän kuolla! En halua vielä luopua hänestä!” Noin vuorokauden kuluttua iloitsimme siitä, että isä saatiin hereille nukutuksesta. Vielä ei tiedetty, mille aivojen osille kaatuminen oli aiheuttanut vaurioita, mutta siinä vaiheessa tärkeimmältä tuntui se, ettei rakas isäni ollut kuollut.

Perjantai-iltana myöhään nousin kuumeisen vauvan kanssa junaan. Oli kiire isän luo. Vauva valvotti, enkä juuri saanut nukuttua. En tiennyt, mikä minua odottaisi seuraavana aamuna isän luona, mutta kaikesta huolimatta oli aika turvallinen olo: Mitään ei tapahdu Taivaan Isän tietämättä. Oli suurta johdatusta, että äiti oli löytänyt isän niin pian kaatumisen jälkeen, eikä äiti ollut ehtinytkään lähteä vielä asioille.

Avatessani sairaalahuoneen oven en ollut tunnistaa isää. Näky oli hyvin pysäyttävä. Mutta kun hän toisti sanani ”Virpi Hämeenlinnasta”, riemu valtasi mieleni: Isä tunnistaa minut! Siinä isän vuoteen vierellä koin voimakkaana sen, että mikään ei ole itsestään selvää. Elämä on lahjaa, kaikki on lahjaa. Isän jokainen haparoiva sana, tunnistaminen, näkeminen, kuuleminen tuntui ihmeeltä. Lääkäri kertoi minulle ja äidilleni siinä, miten lähellä isän puhekyvyn menetys oli ollut. Vaikka epätietoisuutta oli vielä paljon, tuosta aamuisesta vierailusta alkoi voimakas ilon ja kiitollisuuden jakso perheessämme. Illalla kokoonnuimme kaikkien sisarusten kanssa äidin luo. Siinä illassa koimme vahvaa yhteenkuuluvuutta ja päällimmäisenä kiitollisuutta.

Seuraavien sairaalaviikkojen aikana iloitsimme ja jaoimme kuvia ja videoita, kun isä ensimmäistä kertaa käveli tai kun hän oli tykännyt jonkun viemistä pullista. Joku oli tainnut hampurilaisateriankin viedä isälle ja miten mahtavaa, kun hän oli tykännyt. Tuossa vaiheessa terveyspuheet unohdettiin ja iloittiin vain siitä, että isä pystyy syömään. Ajattelen, että tuo alun voimakas kiitollisuusvaihe kannatteli meitä eteenpäin. Myöhemmin koitti myös aivovaurioiden hyväksymisen aika, mutta vieläkin palauttelen mieleeni noita alun hetkiä, kun mikään ei ollut itsestään selvää ja kaikki tuntui lahjalta.

Isän onnettomuus vaikutti omaan elämääni monella tavalla. Noihin aikoihin olimme järjestäneet lastenhoidon niin, että pääsimme viikoittain mieheni kanssa yhteisille treffeille. Joku kerta juoksimme Vanajaveden rantoja, mietimme, mitä me elämältä haluamme, missä tulemme asumaan, mikä on meille tärkeää. Elämä tuntui yhtäkkiä ihmeelliseltä lahjalta. Noihin aikoihin satuin löytämään myös Ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin opinnot. Missään vaiheessa en ollut ajatellut alkaa opiskella, mutta noilta sivuilta löysin itselleni jo ennestään tutun ajattelutavan. Inhimillisesti ajateltuna lisätyön haaliminen omaan ennestään täyteen elämään ei välttämättä näyttänyt kovin järkevältä, mutta käytännön asioiden järjestyttyä päätös osa-aikaiseksi opiskelijaksi ryhtymisestä tuntui hyvin helpolta. Nyt kahden vuoden jälkeen opintojen ollessa lähes valmiina ajatus lisätyön tuomasta lisäilosta on osoittautunut oikeaksi.  

Isän onnettomuuden myötä eräänlainen turvallisuuskupla puhkesi elämässäni: mitä tahansa voi tapahtua ja kenelle vain. Se ei tuonut kuitenkaan pelkoa elämääni. Noihin aikoihin, paljolti myös lasten myötä ymmärsin, miten tärkeä on itsensä rauhoittelemisen taito: ”Kyllä kaikki järjestyy, Taivaan Isä pitää meistä huolen, ei ole mitään hätää.” Miten helposti vaikeissa tilanteissa tulevan panikointi pahentaa ennestään hankalaa tilannetta. Hädän hetkellä huonokin rukoilija muistaa rukoilla. ”Kaikki on Taivaan Isän käsissä” –on turvallinen ajatus, mutta hyvin helposti mieleen hiipii kysymys: Miksi Hän sitten sallii vaikeiden vaiheiden jatkua? Näiden kysymysten äärellä ihminen jää usein vastausta vaille.  

Vaikka itse sain isän onnettomuuden aikoihin lohtua uskosta, niin kaikilla tilanne ei kuitenkaan ole sama. Kun ihmistä kohtaa jokin järkytys elämässä, ympärillä olevien ihmisten sanoilla voi olla hyvin suuri merkitys, eikä aina niinkään hyvä. Positiiviseen ajatteluun kehottaminen tai tapahtuneen liika hengellistäminen voivat haavoittaa, vaikka kummassakin sinällään tarkoitettaisiin hyvää. Suru ja järkytys tarvitsevat oman aikansa, eri ihmisillä eri mittaisen.

Olen huomannut, että minun kannattaisi ajatella useamminkin kuolemaa tai vakavaa sairastumista. Niin omaa kuin läheisten. Omaa kuolemaa luonnollisestikin uskonasioiden valossa, mutta läheisten kuolemaa kiitollisuusnäkökulmasta. ”Minulla on vielä vanhemmat, joille voin soittaa tai joiden luona käydä.” Isän onnettomuuden jälkeen tuntui todella liikuttavalta, kun ensimmäistä kertaa puhelimen näytössä vilkkui ”isä”.  Ihminen niin helposti pitää läheisiään itsestään selvyyksinä. Rajallisuuden tiedostaminen vaikuttaa siihen, miten me suhtaudumme toisiimme. Muistan, kun kerran luin jostain perhelehdestä masentuneesta perheenisästä. Hänen voimansa eivät riittäneet perheen pyörittämiseen. Kerran kuukaudessa hän jaksoi mennä lasten kanssa puistoon. Se juttu pysäytti minut. Miten helposti pidän itsestään selvyytenä sitä, että mieheni osallistuu täysipainoisesti perheemme pyöritykseen. Oletusten ja vaatimusten sijaan haluaisin olla herkemmällä korvalla kyselemässä toisen jaksamista. Kiitollisuuden opettelu lähtee siitä, ettei pidä mitään automaattisesti itselle kuuluvana luontaisetuna.

Opinnoissa olen törmännyt erääseen hyvin tehokkaaseen harjoitukseen: oman muistopuheen kirjoittamiseen. Millaisen muiston haluaisin jättää, jos nyt kuolisin?  ”Hän oli kyllä ahkera, mutta hän väsytti itsensä usein loputtomilla kotitöillä. Väsyneenä hän loi kotiinsa hyvin ankeaa ilmapiiriä, eikä hänellä ollut juurikaan aikaa touhuta lasten kanssa.” Vai tällaisen: ”Hän oppi huolehtimaan omasta jaksamisestaan ja kotitöitä tehtiin yhdessä mukavassa ilmapiirissä. Hän teki yhdessä lasten kanssa monia kivoja juttuja.” Nämä kaksi eri vaihtoehtoa välähtävät toisinaan mielessä, kun lauantaiaamu koittaa ja tehtäviä hommia olisi enemmän kuin riittävästi. Hyvillä valinnoilla minä itse pystyn yllättävän paljon vaikuttamaan siihen, millaiseksi tuleva päivä muotoutuu.

Tämä kirjoitus on soutanut nyt hieman raskaissa aiheissa, mutta tähän loppuun kerron yhdestä minulle kiitollisuutta tuovasta asiasta, kantohangista. Tänä talvena niistä on ollut erityisesti iloa kahdesta syystä: Vauva on tarpeeksi iso vauvapulkkaan ja koiranpentu saa  vapaasti juosta mielin määrin mukana noilla reissuilla. Ja minä saan hiihtää tai kävellä. Tykkään hiihtää, mutta en mitenkään viitsi ajaa kaupungin toiselle puolelle laduille. Tänä talvena lähijärvikään ei ole tarjonnut latuja, mutta pelto sen sijaan on kantanut. Parasta on, että voin painella sinne hyvin vapaasti vaikka aamupäivisin pienten kanssa. Minä teen pyrähdyksiä ja voin vetää vauvaa pulkassa. Tänä sunnuntaiaamuna vauva oli seitsemältä vahvasti sitä mieltä, että nyt aamulöhöily saa riittää. Aamupalan jälkeen osan porukan vielä nukkuessa painelin vauvan ja koiranpennun kanssa pellolle. Auringon paistaessa sain ihastella neljän metsäkauriin menoa, ja yhdessä koiran kanssa saimme kuunnella moniäänistä linnunlaulukonserttia. Jossain vaiheessa vauvan pää alkoi jo nuokkua, mutta minä en olisi vieläkään malttanut jättää tuota ihanaa aamuhetkeä.

Vanhemmat

Uudemmat

Virpi Myllyniemi

Meidän pihan reunasta alkaa pelto. Kesäisin vien siihen rajalle koivun alle tuolin. Se on minun kahvilani, toimistoni ja vauvan syöttöpaikkani. Saan seurata siinä läheltä viljan kasvua. Monesti siihen tulee pian muitakin tuoleja ympärille.
 
Olen vaimo miehelleni, kahdeksan lapsen äiti, opettaja ja opiskelija.
 
Tykkään kirjoittaa. Elämäni tarjoilee minulle paljon kirjoitusaiheita. Läheskään kaikki ajatukset eivät ehdi tekstiksi asti. Ei se haittaa, sillä aina tulee uusia aiheita.
 
Rakastan kevättä, sen lämpöä ja sitä, kun kaikki on puhkeamaisillaan.
 
Minua kiinnostavat asiat ja ajattelutavat, jotka auttavat ihmisiä jaksamaan paremmin: vaikkapa tuoli pellon laidalla.

Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: virpi.myllyniemi(at)gmail.com

Virpi Myllyniemi

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi