Maanantai 18.11.2019
"
Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee. 2 Piet. 3:13

Opettajan ammattitaito puntarissa

16.5.2019 06:46 | Virpi Myllyniemi
Useamman oman koululaisen myötä minulle on piirtynyt jo aika tarkka kuva siitä, millainen on hyvä opettaja. Lasten puheissa vilahtelevat asiat, jotka heitä ärsyttävät omissa opettajissaan ja piirteet, joista he opettajissaan pitävät. Huutajaopettajille ei meillä löydy ymmärrystä, mutta toisaalta kurin saamista luokkaan pidetään opettajan lähes tärkeimpänä ominaisuutena. Lepsut kaveriopettajat eivät kiri edes huutajien rinnalle. Erityisen hyvässä maineessa olevia opettajia yhdistää tietynlainen rentous. Parhaimmallakaan huumorintajulla pelkästään ei opettajan työssä pitkälle pötki, mutta siitä näyttää olevan hyötyä. Omat lapset ovat siis määritelleet minulle aika tarkat kriteerit siitä, millainen opettaja minun pitäisi olla. Nämä kriteerit ovat mielestäni hyviä ja ymmärrettäviä ja sopivat sen vuoksi hyvin omiksikin tavoitteikseni.

Yhtenä päivänä pieni koululainen tuli koulusta ja uupuneena purskahti itkuun: ”Koulussa on niin tylsää. Kaikki tunnit ovat aina aivan samanlaisia.” Tuo näky on ollut mielessäni, kun itse olen yrittänyt keksiä pieniä piristyksiä oppitunteihin. Vaikka koulun ensisijainen tehtävä ei suinkaan ole olla mikään viihdytyslaitos, niin ajattelen, että opettaja voi paljonkin vaikuttaa siihen, millaisia oppitunnit ovat. Onneksi uusi opetussuunnitelmakin velvoittaa meitä monipuolisiin työskentelytapoihin.

Omien lasten myötä olen oppinut, että asioita tapahtuu paljon oppituntien ja luokan ulkopuolella; käytävillä, ulkona, koulumatkoilla. Siellä, minne opettajan silmä ei näe. Asioista ei välttämättä haluta puhua, mutta usein jossain vaiheessa, ehkäpä illalla jutellessa, lapsi lipsauttaa melkeinpä vahingossa jotain. Siinä äidin sylissä istuessa, itkun tullessa, voi tulla esille pienempiä ja isompia asioita, jotka ovat raskauttaneet pienen koululaisen elämää.

”Et soita opettajalle”, on meillä toisinaan kuultu kommentti. Monesti ei ole tarvettakaan soittaa, sillä asiasta juttelu voi riittää. Mutta toisinaan yhdessä päädytään siihen, että asiasta kannattaa soittaa. Ja nyt tullaan asiaan, jossa mielestäni punnitaan opettajan ammattitaito. Miten opettaja suhtautuu näihin yhteydenottoihin? Suhtautuuko hän kieltäen, vähätellen ja puolustellen vai kuunnellen, arvostaen ja ymmärtäen? Omat yhteydenotot vanhempana ovat vaikuttaneet paljon siihen, miten suhtaudun yhteydenottoihin opettajana. Tässä en tarkoita vanhempien välillä kohtuuttomiakin vaatimuksia koulun suhteen, vaan niitä lapsen kokemuksia, kun hän on ehkä toistuvasti jäänyt ilman paria tai kun välitunnilla joku on ehkä naureskellen kommentoinut lapsen ulkonäköä.

Opettajan ammattitaitoa mitataan suhtautumistavan lisäksi niillä toimenpiteillä, joilla hän asiaan puuttuu. Mielestäni opettaja voi halutessaan vaikuttaa paljon lapsen kouluviihtyvyyteen. Monesti lapsilta jää huomaamatta, että luokassa joku kokee jäävänsä ulkopuolelle. Tällaisissa tilanteissa opettaja voi sopivassa saumassa koota porukan lapsia ja jutella heidän kanssaan asiasta. Usein riittää juttelu ja kysymys: ”Haluaisitteko te auttaa, että Liisasta tuntuisi mukavammalta tulla kouluun?” Näissä tilanteissa lapsilta löytyy usein hyviä ideoita ja auttamishalua.

Koska minä vanhempana tiedän, että moni asia jää opettajalta ymmärrettävästi huomaamatta, ajattelen, että lapsen etu vaatii toisinaan vanhemman yhteydenottoa opettajaan. Ajattelen, että kun opettajan ja vanhemman välillä on välitön suhde, asiat saavat oikeat mittasuhteet. Kerran yksi lapsistamme oli hyvin närkästynyt opettajan puutteelliseen informaatioon jostakin asiasta. Lapsi vaati erittäin painokkaasti viestin laittamista opettajalle, vaikka me vanhemmat emme nähneet sitä tarpeelliseksi. Lapsi sinnikkäästi jatkoi vain asian vaatimista. Kysyin, mitä viestin laittaminen hyödyttäisi. Se kuulemma parantaisi hänen henkistä hyvinvointiaan. Aina ei ole helppo päästä lapsen kanssa samalle taajuudelle asian vakavuusasteen kanssa, varsinkin jos omat ajatukset vaeltavat samaan aikaan aivan jossain muualla. Lopulta suostuin lapsen pyyntöön ja vaihdoimme opettajan kanssa asiasta muutaman huumorisävyitteisen viestin. Siinä koin voimakkaasti sen, miten olemme kyseisen opettajan kanssa samassa veneessä lapsemme parhaaksi.

Jos vertaan sitä vastavalmistunutta Virpi-opea tämänhetkiseen, niin moni asia on muuttunut. Silloin halusin opettaa mahdollisimman isoja lapsia, jotta saisin keskittyä kasvattamisen sijasta itse opettamiseen. Onneksi vuosien myötä ajatukseni on muuttunut, sillä alakoulun opettajan työ sisältää hyvin paljon muutakin kuin varsinaista opettamista. Ajattelen, että luokan villeimmätkin tarvitsevat opettajan ymmärryksen ja arvostuksen. Onko ihme, jos lapsen on vaikea keskittyä tehtäviin, jos mielessä pyörii huoli aamulla huonokuntoisena kotiin jääneestä vanhemmasta? Huonoa käytöstä ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta ajattelen, että toisinaan opettajan suhtautumistavoissakin olisi korjattavaa.

Oman ison perheen kautta olen ymmärtänyt, kuinka erilaisia lapset ovat. Se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. Sama kuvio pätee luokassa. Vuosien varrella on tullut kokeiltua erilaisia palkitsemis- ja rankaisemisjuttuja, joista yhtenä esimerkkinä läksyunohduslistat. Jos viikon aikana ei tullut yhtään unohdusta, sai oppilas perjantaina valita tarra-aarteistani yhden tarran. Arvatkaa, oliko hyvä systeemi? Suloisimmatkaan tarrat eivät riittäneet tsemppaamaan niitä, joille unohdukset yleensä kasaantuivat. Ja ajatella, miten masentavaa, jos unohteleva oppilas tsemppasi joskus neljä päivää ilman unohduksia ja viidentenä kosahti. Kuuluiko hänelle silloin tarra?

Eli systeemi ei tuottanut toivottua lopputulosta sille, jota varten systeemi oli alun perin luotu. Todellista harmia se tuotti sen sijaan luokan tunnollisimmille oppilaille. Joskus aamuisin sain vanhemmilta raporttia siitä, mitkä itkut siitä olikaan syntynyt, kun lapsi oli huomannut läksykirjan unohtuneen kouluun. Pienen maailma oli kaatunut siihen, kun unohduksesta seuraisi kamala rangaistus: perjantaitarran menettäminen. Omien lasten myötä olen ymmärtänyt tämän tragedian suuruuden. Systeemi, jonka tarkoituksena oli vähentää läksyunohduksia, aiheuttikin osalle oppilasta suurta ahdistusta ja stressiä. Nykyään opettajana pyrin viestittämään lapsille, että on aivan ok unohtaa silloin tällöin. Ja jos jollekin unohduksia alkaa sadella, niin istahdetaan alas ja mietitään yhdessä, mikä häntä auttaisi muistamaan paremmin.

Wilma-merkinnät taitavat osassa lukijoissa nostattaa monenlaisia tunteita. Haluaisin kuulla kokemuksia, milloin negatiivisten tuntimerkintöjen jatkuva käyttäminen olisi johtanut johonkin hyvään. Positiivisiinkin merkintöihin suhtaudun varauksella, mutta niistä ei onneksi ole haittaakaan asianomaisille. Ajattelen, että opettajan antama positiivinen palaute on kullanarvoista lapselle ja minulle vanhempana riittää, että palaute tulee lapsen kautta minulle. Pahin esimerkki positiivisista tuntimerkeistä oli lapsi, jonka viikkoraha oli sidottu viikon aikana tulleisiin merkintöihin.

Minulla ei ole kokemusta systemaattisesta negatiivisten tuntimerkintöjen käytöstä Wilman kautta, mutta liitutaulun kautta kylläkin. Opeuran toisena vuotena sain itselleni melko vilkkaan luokan opetettavaksi. Jatkoin edellisen opettajan luomaa systeemiä siitä, että jos joku häiritsi tunnilla, niin taululle tuli nimi ylös ja muistaakseni viidennestä tukkimiehen kirjanpidon viivasta rapsahti perjantaille kasvatuskeskustelu. Yhdelle lapselle rapsahti aina, ja sitten perjantaisin keskusteltiin. Hohhoijaa. En muista, kuinka pitkään jatkoin tätä toimimatonta systeemiä. Nyt voin vain kuvitella, miten positiivisen palkitsemisen kautta olisin saanut luotua tähän lapseen aivan erilaisen suhteen ja kuinka olisin voinut hyödyntää hänen vahvuuttaan, valtavaa kiinnostusta luonnontieteisiin. Jälkikäteen olen ajatellut, että tällä lapsella ei ollut ehkä mitään syytä edes tsempata käytöstään, sillä kasvatuskeskustelussa hän ehkä sai juuri sitä mitä hän eniten tarvitsi: aikuisen huomiota. Ikävä, että hän joutui saamaan sen rangaistuksen muodossa.

Mitä hyvää äitiys on tuonut opettajantyöhön? Minulle se on tuonut hyvää vastapainoa. Tiedän, että voisin käyttää loputtomasti aikaa työhön, mutta olisiko parempaa syytä kuin lapset, rajata työpäivän pituudet sopiviksi? Ajatukset on huomattavasti helpompi pitää pois töistä, kun päivän jälkeen on paljon muuta ajateltavaa. Luokanopettajan työssä ja ison perheen pyörittämisessä on paljon samaa. Molemmissa tarvitaan organisointikykyä ja joustavuutta nopeasti vaihtuvissa tilanteissa. Molemmat tarjoavat elämäntäyteisiä hetkiä, iloa ja toisinaan surkuhupaisia tilanteita. Molemmissa pätee se, että se lisääntyy, mihin kiinnitämme ajatukset; onko se virheissä ja epäonnistumisissa vai ilossa ja joskus hyvinkin pienissä onnistumisissa?

Vanhemmat

Uudemmat

Virpi Myllyniemi

Meidän pihan reunasta alkaa pelto. Kesäisin vien siihen rajalle koivun alle tuolin. Se on minun kahvilani, toimistoni ja vauvan syöttöpaikkani. Saan seurata siinä läheltä viljan kasvua. Monesti siihen tulee pian muitakin tuoleja ympärille.
 
Olen vaimo miehelleni, kahdeksan lapsen äiti, opettaja ja opiskelija.
 
Tykkään kirjoittaa. Elämäni tarjoilee minulle paljon kirjoitusaiheita. Läheskään kaikki ajatukset eivät ehdi tekstiksi asti. Ei se haittaa, sillä aina tulee uusia aiheita.
 
Rakastan kevättä, sen lämpöä ja sitä, kun kaikki on puhkeamaisillaan.
 
Minua kiinnostavat asiat ja ajattelutavat, jotka auttavat ihmisiä jaksamaan paremmin: vaikkapa tuoli pellon laidalla.

Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: virpi.myllyniemi(at)gmail.com

Virpi Myllyniemi

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi