Maanantai 19.8.2019
"
Herra, anna minulle ymmärrystä, tee sanasi mukaan! Ps. 119:169

Pyydä mukaan!

29.6.2019 06:25 | Virpi Myllyniemi
Satu Luokkanen nosti viime blogikirjoituksessaan esille erittäin tärkeän aiheen: yksinäisyyden. Koskettava kirjoitus puhutteli monia, ja sitä jaettiin runsaasti sosiaalisessa mediassa. Aihe on hyvin kipeä ja vaikea. Olen kiitollinen Sadulle, että hän nosti aiheen esille, ja haluan itse tässä kirjoituksessa jatkaa aiheesta.

Yksinäisyysaihe on koskettanut jossain vaiheessa perhettämme sen verran, että pystyn elämään hyvin syvältä niiden perheiden kokemukset, joita asia koskettaa. Tässä vaiheessa, asioiden ollessa hyvin, olen jopa kiitollinen niistä vaiheista, joita lapsemme kautta elin. En tiedä, olisiko minulle ilman niitä kokemuksia kasvanut herkkiä tuntosarvia, joiden avulla huomaan yksinäisiä lapsia. Haluan yrittää tehdä edes jotain pientä auttaakseeni lasta, joka esimerkiksi raamattuluokan vapaa-aikana jää yksin.

Yksinäisten lasten ja nuorten auttaminen ei aina ole helppoa, mutta se ei anna meille lupaa sulkea silmämme asialta. Jos omilla lapsilla on kavereita, voiko vanhempi silloin sivuuttaa koko asian? Omien kokemusten myötä olen tullut siihen tulokseen, että hyvin harvalta lapselta ja nuorelta löytyy luonnostaan sellaista empatiakykyä, joka auttaisi heitä huomioimaan ympärillä olevia yksinäisiä. Moni kyllä saattaa tietää ja huomata, mutta vähemmistössä ovat ne lapset ja nuoret, jotka oikeasti haluavat auttaa yksinäisiä. Tähän tarvitaan vanhempia.

Lasten kanssa voi tehdä esimerkiksi helppoja empatiaharjoituksia: Miltä sinusta tuntuisi, jos kukaan ei pyytäisi sinua koskaan mihinkään tai mitä jos sinun omat yhteydenottosi eivät johtaisi mihinkään? Miltä sinusta tuntuisi, kun myöhemmin näkisit somessa kuvia yhteisistä mökkireissuista ja muista tapaamisista? Miltä sinusta tuntuisi nähdä näitä päivityksiä yksin omassa huoneessa?

Vanhempi voi ajatella, ettei halua puuttua nuorten kaverisuhteisiin. Ihannetilanteissa lapset ja nuoret hoitavatkin kaveriasiat täysin itsenäisesti. Siis silloin, kun asiat ovat hyvin. Vanhempienkaan yritykset järjestellä lasten kaveriasioita ei aina johda hyviin lopputuloksiin, mutta vielä kauheampaa on vain katsoa vierestä lapsen yksinäisyyttä. Ajattelen, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä helpompi vanhemman on auttaa lasta kavereiden saamisessa: Voi pyytää vaikka kylään perheitä, joissa on samanikäisiä lapsia tai voi järjestää lapsille leikkimistapaamisia. Mutta lapsen kasvaessa vanhemman auttamismahdollisuudet vähenevät. Lopulta jäljelle jää vain rukous. Ja ehkä yhteydenotto toisten nuorten vanhempiin.

Onko lasten ja nuorten tehtävä huolehtia toisista? Riittääkö se, että itse pysyy mukana? Onko vaara, että muita huomioimalla heikentää omaa sosiaalista statusta? Ketään ei voi pakottaa kaveriksi, mutta toivoisin, että kodeissa puhuttaisiin auttamisesta ja muiden huomioimisesta. Enkö voisi raivata aikaa omilta menoiltani siihen, että kävisin jonkun yksinäisen luona tai pyytäisin mukaan? Minulle se voi olla yksi tapaaminen lukuisten muiden joukossa, mutta jollekin toiselle ehkä ainoa kyläily tai kontakti toisiin nuoriin koko kuukauden aikana.  

Olimme kerran koko perheellä eräässä tilaisuudessa, jossa huomasin yhden lapsen olevan hyvin yksin. Pyysin omaa lastani kavereineen pyytämään häntä mukaan. Ja hän pyysi. Seurailin heitä kauempaa ja salaa pyyhin kyyneleitä. Tunsin suurta kiitollisuutta lastani kohtaan. Lastani, jonka kautta olin joitakin aikoja aiemmin elänyt syvältä toiveen, että häntä pyydettäisiin mukaan. Myöhemmin kesäseuroissa huomasin lapseni tämän uuden ystävän seurassa. Lapseni kertoi, että kun hän oli huomannut uuden ystävän tämän vanhempien seurassa ja mennyt juttelemaan, niin vanhemmat olivat halunneet ottaa heistä kuvan. Minun piti kääntää pääni pois. En halunnut siinä, että lapseni näkee minun itkevän.

Edelleen näiden asioiden muisteleminen saa minut herkistelemään, vaikken mikään yleisherkistelijä olekaan. Ehkä ne kokemukset, kun olen nähnyt lapseni menevän toisten mukaan ja nähnyt, ettei lapseni tulosta kukaan ilahdu ja kun olen nähnyt sen, miten toiset viilettävät kohta jo muualla, ovat jättäneet jälkensä. Niistä ajoista on jo aikaa, mutta ne eivät unohdu. Onneksi. Ilman niitä kokemuksia en ehkä kokisi niin voimakkaana sitä iloa, jota koen kuskatessani lapsiani iltakyliin. Mielessäni on muutaman viikon takainen kuva, kun autosta näen trampoliinilla hyppivän iloisen nuorten porukan, johon uudet tulijat otetaan riemulla mukaan.

Tie tähän tilanteeseen on ollut lapsellamme pitkä. Se on vaatinut sitkeyttä ja yrittämistä. Välillä on ollut vaikea käsittää, miksi oma seura ei ole kelvannut jollekin yksin raamattuluokassa seisoskelevalle. Lastani on ollut helppo auttaa, sillä hän ei ole ollut valikoiva siinä suhteessa, kenen seura hänelle kelpaa. Olen nimittäin törmännyt myös siihen, että yksinäisyyttä kokeva nuori on pian tutustumisen jälkeen kertonut toiselle nuorelle tämän olevan liian erilainen, ja ystävyys on loppunut siihen hyvin ikävällä tavalla. Jos nuori laittaa kriteerit korkealle sen suhteen, millainen ihminen kelpaa hänelle ystäväksi, saa yksinäisyysaihe jo ihan uuden käänteen.   

Osa lapsistamme on joutunut raivaamaan tietä rankemman kautta, jos esikoulussa ja koulussa ei ole ollut valmiina kavereita. Vanhempina olemme pyrkineet tsemppaamaan lapsia siinä, että he reilusti kysyisivät, pääseekö mukaan. Vuosien myötä olen oppinut vihaamaan ”en tiedä” –vastausta tuohon kysymykseen. Välillä joku lapsi on meinannut luovuttaa ja on sanonut, että ei jaksa enää kysyä, mutta sitten olemme yhdessä keksineet jonkun pienen palkinnon, jonka avulla tsempataan eteenpäin.

Kerran tällainen tilanne oli kerholaisen kohdalla, kun hän ei olisi halunnut mennä ry:n kerhoon, koska siellä ei ollut hänellä ketään kaveria. Kun menin hakemaan kerholaista, tuli lapsi heti kysymään, saako hän nyt palkinnon, kun hän oli mennyt kysymään. ”Toki saat”, vastasin ja kehuin häntä. Myöhemmissä jutteluissa selvisi, että tähän kysymykseen hän oli saanut vastaukseksi: ”Mee pois”. Mutta pääasia, että oli kysynyt. Vanhempana en valitettavasti voi vaikuttaa siihen, millaisia vastauksia lapseni saavat, mutta heidän omaa aktiivisuuttaan voin yrittää tukea. Jos tulee nihkeää vastaanottoa, niin kannattaa kysyä joltakin muulta. Aivan varmasti jossain vaiheessa kavereita löytyy. Ainakin niin haluan vakuuttaa lapselleni.

Olen ilolla seurannut sitä, miten viime vuosien aikana raamattuluokkatyössä on alettu kiinnittää huomiota ryhmäytymiseen. Raamattuluokkaan ja seuroihin on huomattavasti helpompi lähteä, jos siellä on kavereita. Meillä Hämeenlinnassa laadittiin jossain vaiheessa raamattuluokassa ”sääntöjä” ennen kaikkea raamattuluokan iltaohjelmaan. ”Pyydän mukaan” on yksi sellainen, ja sellaista kesää haluaisin toivottaa meille kaikille – ei vain lapsille ja nuorille. 

Vanhemmat

Uudemmat

Virpi Myllyniemi

Meidän pihan reunasta alkaa pelto. Kesäisin vien siihen rajalle koivun alle tuolin. Se on minun kahvilani, toimistoni ja vauvan syöttöpaikkani. Saan seurata siinä läheltä viljan kasvua. Monesti siihen tulee pian muitakin tuoleja ympärille.
 
Olen vaimo miehelleni, kahdeksan lapsen äiti, opettaja ja opiskelija.
 
Tykkään kirjoittaa. Elämäni tarjoilee minulle paljon kirjoitusaiheita. Läheskään kaikki ajatukset eivät ehdi tekstiksi asti. Ei se haittaa, sillä aina tulee uusia aiheita.
 
Rakastan kevättä, sen lämpöä ja sitä, kun kaikki on puhkeamaisillaan.
 
Minua kiinnostavat asiat ja ajattelutavat, jotka auttavat ihmisiä jaksamaan paremmin: vaikkapa tuoli pellon laidalla.

Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: virpi.myllyniemi(at)gmail.com

Virpi Myllyniemi

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi