Perjantai 19.7.2019
"
Sytytä silmiini valo, älä anna minun nukkua kuolemaan, ettei viholliseni sanoisi: "Minä voitin hänet", ettei vastustajani saisi iloita tappiostani. Ps. 13:4-5

Telttailijoista karavaanareiksi

11.7.2019 06:53 | Virpi Myllyniemi
Terveisiä kiirunalaisen marketin parkkipaikalta. Jäimme tähän yöksi, kun leirintäalueille emme enää päässeet. Oikein mukavasti tässä yö sujui. Parkkipaikkayöpyminen on meille uusi mahdollisuus, sillä olemme siirtyneet telttailijoista karavaanareiksi. Tässä kirjoituksessa ajattelin vähän muistella meidän menneitä suviseuramajoittumisia. Meillä on takana 14 Suviseurat lasten kanssa, ja niistä muutamaa lukuun ottamatta olemme viettäneet kaikki teltassa.

Vuosien varrella telttavarustelumme on lisääntynyt. Yöpymistelttojen lisäksi meillä on ollut käytössä 18-neliöinen juhlateltta, sellainen litramyyntikojun näköinen, kuten joku ohikulkija joskus kommentoi. Nyt kun olemme siirtyneet karavaanareiksi, on vaara, että aika jotenkin kultaisi telttailuvuotemme. Sitäkin varmaan tapahtuu, mutta yleensä meillä on kyllä telttailut sujuneet erittäin mukavasti. Ehkä siksi, että minulta ja mieheltäni on löytynyt siihen tarvittavaa extreme-asennetta. On vain pitänyt päättää, että hermoilu on kielletty ja huumorilla vedetään kinkkisetkin tilanteet. 

Telttailuhistorian pahin koetinkivi sijoittuu ehkä Vaasan Suviseuroihin. Mieheni lähti tavalliseen tapaan isompien lasten kanssa etukäteen suvun treffipaikalle, josta suvun letka sitten mukavasti leiriytyisi lähekkäin. Minä lähdin muutaman tunnin päästä perässä kahden nuorimman kanssa. 150 km ennen Vaasaa sain mieheltäni puhelun, että älä tule tänne. He olivat päässeet perille, mutta mieheni istui edelleen autossa. Suku oli onneksi ottanut lapsemme suojiinsa vaunuihinsa, ja mieheni ilmoitti aikovansa nukkua autossa. Siinä sateessa ei paljon telttoja pystytelty. 

Minua ei oikein innostanut paluu kotiin. Niinpä mieheni ehdotti meille yöpymispaikaksi Vaasan keskustassa asuvaa sukulaistaan, jonka minäkin olin joskus suvun juhlissa tavannut. Saimme erittäin lämpimän vastaanoton hänen luonaan. Puolitoistavuotiaan nuorimman kanssa elo oli tosin sielläkin hieman extremeä koriste-esineiden saadessa kyytiä, mutta olin niin kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja oli myös ihana tutustua lähemmin mieheni sukulaiseen. Seuraavana päivänä pääsimmekin sitten suviseura-alueelle. Hieman vielä odottelimme maan kuivumista ennen kuin teltat kaikessa komeudessaan nousivat pystyyn. Meidän ympäristömme ei niissä Suviseuroissa kuivunut ollenkaan, mutta mukavat seurat sielläkin vietettiin. Niistä suviseuroista on jäänyt elämään sukulaismiehen lausahdus hänen katsellessa telttailuelämäämme: ”Ei se ole niin paha, miltä se näyttää!” 

Telttailun yksi iso miinus on kahvinkeittomahdollisuuden puuttuminen. Vaikka litramyynneistä saa myös kahvia, muistan erityisellä lämmöllä ja kiitollisuudella sukulaisten vaunuista työntyviä termospulloja. Me lupaamme viedä tätä hyvää eteenpäin. Ollessamme alkukesästä yhdellä leirintäalueella meni mieheni tarjoamaan telttailijoille kahvia. Voitte varmaan kuvitella heidän ilmeensä.

Meillä on nyt takana ensimmäiset Suviseurat omalla vaunulla. Kahvia keittelimme ihan keittelemisen ilosta. Jääkaappi ja lämmitys tuntuivat luksukselta. Ennen Suviseuroja mummolan pihassa huomatut vuotavat hanatkaan eivät hidastaneet, sillä Suviseuroissa pärjää loistavasti ilman juoksevaa vettä. Jos telttailussa oli omat haasteensa, parin viikon karavaanarielämän aikana olemme saaneet tottua myös asuntovaunuiluun liittyviin negatiivisiin lieveilmiöihin.

Suviseurojen jälkeen saimme hanat kuntoon ja aloimme suunnitella Lofooteille lähtöä. Onneksi emme olleet lyöneet lukkoon tarkkaa lähtöpäivää, sillä pientä mutkaa matkaan tuli. Kun illalla olimme vetäneet vaunun Oulunsaloon vanhempieni pihaan, niin aamulla koitti seuraava yllätys: jääkaappi lakkasi toimimasta. Olimme onneksi mummolan läheisyyden tuomien ylellisyyksien piirissä. Aamutoimista selviydyttyäni paukautin asuntovaunun oven kiinni. Mieheni huomasi myöhemmin, että ovi oli jostain syystä mennyt lukkoon, ja avaimet olivat asuntovaunun sisällä. Siinä vaiheessa olin tyytyväinen siihen, että olin ehtinyt pukeutua ja jostain syystä olin ottanut auton avaimet vaunun sisältä pois. 

Mieheni ilmeestä huomasin, että vastustelu saisi jo riittää, mutta tässä vaiheessa täytyy kyllä sanoa, että olen erittäin tyytyväinen siihen, että hän suhtautui näihin vastustuksiin aika mukavalla asenteella. Onneksi tämä kaikki tapahtui mummolan pihassa. Kun äitini sai tietää oven lukkiutumisesta, niin hän voitonvarmana sanoi avaavansa oven. En epäillyt häntä lainkaan, sillä hän on sellainen äiti, joka osaa ratkaista kaikki ongelmat. Kohta äiti oli ovella avainlaatikon kanssa. Hän kyseli, miltä avain näyttää ja alkoi testailla avaimia. Jossain vaiheessa mieheni usko alkoi horjua, mutta äitini jatkoi sinnikkäästi kokeilua. Pian työ tuottikin tulosta, ja ovi avautui. Ja niin mieheni pääsi lähtemään takaisin erinomaiseksi havaitulle asuntovaunukorjaajalle näyttämään jääkaappia. 

Asuntovaunuilun lisäksi olimme lähdössä ensimmäistä kertaa koiran kanssa ulkomaille. Onneksi törmäsimme Suviseuroissa ystäviimme, joilla oli asiasta kokemusta ja jotka neuvoivat meitä. Käytinkin sitten kolmen päivän aikana koiraamme kolme kertaa eläinlääkärillä passin ja Ruotsissa tarvittavien madotusten tiimoilta. Eläinlääkärireissulla auton puhaltimet lakkasivat yhtäkkiä toimimasta. Mieheni lähtiessä ostamaan uutta sulaketta, äitini bongasi tieltä naapurin miehen, jonka avulla uusi sulake löytyikin läheltä. Tällä autolla emme olleet lähdössä reissuun, mutta kun samana päivänä asuntovaunun jääkaappi hajosi ja ovi lukkiutui avainten ollessa sisällä, oli hyvä, että matka-aikataulussa oli joustoa.

Ja vielä siitä jääkaapista. Kokeneemmat vaunuilijat saattoivatkin jo arvata, että kyseessä oli vain jääkaapin kaasupolttimen putsaus. Ja niin vaunu ja auto olivat illalla taas kunnossa ja vieläpä ilman rahanmenoja. Ja ilolla pääsin tekemään inventaariota Suviseurojen jäljiltä tavaroihin ja sain täytellä puhtailla pyykeillä kaappeja. Loppujen lopuksi muutaman päivän viivästyminen oli vain hyvä asia, sillä säätiedotteet lupailivat parempia ilmoja Lofooteille. Isommat lapset ehtivät viettää ihania päiviä serkkujen luona, ja me vanhempieni luona.

Parasta vaunuilussa on se, kun iltaisin lapset pääsevät suoraan omiin sänkyihinsä nukkumaan. Yleensä koiramme nukkuu isompien lasten kanssa. Nytkin Laku nukahti asuntovaunun toiseen päähän, mutta aamuyöllä heräsin siihen, kun Laku nousi ylös ja ehkäpä etsiskeli serkkujen luona olevia isompia lapsia. Ja mitä huomasinkaan: Mieheni raivasi vierestään tilaa ja antoi koiran hypätä siihen. Ja niin unemme jatkuvat. Kohta pikkuisia kömpi viereemme jatkamaan aamun unia. Lopulta sängyssämme oli kolme lasta ja koira. Koira oli hakenut vielä paremman paikan päittemme yläpuolelta. Kohtasin mieheni katseen. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta hymymme kertoivat, että ei tämän ehkä ihan näin pitäinyt mennä…   

Matkamme on edennyt kiirunalaisen marketin parkkipaikalta Narvikin kautta tänne Lofooteille. Tähänastisen perusteella matkamme on sujunut erittäin mukavasti. Kyllä kannatti lähteä. Minulla on sellainen tunne, että tämä karavaanarielämä tulee olemaan meidän juttumme. Onneksi mieheni otti nuorimmaisen mukaan sotamuseoon, niin minulle järjestyi aikaa kirjoittaa tämä juttu loppuun. Tällä hetkellä näky asuntovaunun ikkunasta on ihana: Yksi lapsistamme taluttaa Lakua meren äärellä jyhkeiden vuoristojen kohotessa taustalla.      

Vanhemmat

Virpi Myllyniemi

Meidän pihan reunasta alkaa pelto. Kesäisin vien siihen rajalle koivun alle tuolin. Se on minun kahvilani, toimistoni ja vauvan syöttöpaikkani. Saan seurata siinä läheltä viljan kasvua. Monesti siihen tulee pian muitakin tuoleja ympärille.
 
Olen vaimo miehelleni, kahdeksan lapsen äiti, opettaja ja opiskelija.
 
Tykkään kirjoittaa. Elämäni tarjoilee minulle paljon kirjoitusaiheita. Läheskään kaikki ajatukset eivät ehdi tekstiksi asti. Ei se haittaa, sillä aina tulee uusia aiheita.
 
Rakastan kevättä, sen lämpöä ja sitä, kun kaikki on puhkeamaisillaan.
 
Minua kiinnostavat asiat ja ajattelutavat, jotka auttavat ihmisiä jaksamaan paremmin: vaikkapa tuoli pellon laidalla.

Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: virpi.myllyniemi(at)gmail.com

Virpi Myllyniemi

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi