JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Hartauskirjoitukset

Ih­mi­nen, Ju­ma­lan luo­mis­työn var­je­li­ja vai uh­ka?

Siionin Lähetyslehti
Hartauskirjoitukset
18.4.2015 8.29

Juttua muokattu:

1.1. 23:52
2020010123521120150418082900

Psal­mim­me ker­too Ju­ma­lan suu­ruu­des­ta ja ky­se­lee ih­mi­sen ase­mas­ta Ju­ma­lan edes­sä. Myös en­si ke­sän su­vi­seu­ra-alue Vaa­sas­sa muis­tut­taa Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­meis­tä. Alu­een his­to­ri­aa miet­ties­sä on nous­sut mie­leen Väi­nö Lin­nan Tun­te­ma­ton so­ti­laan al­ku­sa­nat: "Niin kuin hy­vin tie­de­tään, on Ju­ma­la kaik­ki­val­ti­as, kaik­ki­tie­tä­vä ja kau­kaa vii­sas. Niin­pä hän oli ai­koi­naan an­ta­nut met­sä­pa­lon polt­taa kym­me­niä heh­taa­re­ja val­ti­on met­sää erääl­lä hie­ta­kan­kaal­la. Ta­pan­sa mu­kaan ko­et­ti­vat ih­mi­set kaik­ken­sa pon­nis­ta­en kes­keyt­tää hä­nen työn­sä, mut­ta jär­käh­tä­mät­tä hän polt­ti met­sää niin pal­jon kuin kat­soi tu­le­viin tar­koi­tuk­siin­sa so­pi­vak­si."

Näin aja­tel­tu­na su­vi­seu­ra­val­mis­te­lut al­koi­vat jo 520 mil­joo­naa vuot­ta sit­ten, kun Ju­ma­la pais­ka­si me­reen val­ta­van me­te­o­rii­tin. Tör­mäyk­sen voi­mas­ta kal­lio suli ja maa­ta ja ki­veä len­si laa­jal­le niin, et­tä is­ke­män koh­dal­le muo­dos­tui syvä, pyö­reä kraa­te­ri. Vuo­si­mil­joo­nien saa­tos­sa Luo­ja ta­soit­te­li maas­toa jää­kau­sien avul­la ja täyt­ti syn­ty­neen kuo­pan. Maa nou­si hil­jak­seen me­res­tä, ja lah­ti ku­rou­tui um­peen. Kun ma­ta­loi­tu­nut lah­ti ei enää tuot­ta­nut ka­laa ruo­ka­pöy­tiin, ih­mi­nen kui­vat­ti sen pel­lok­si. Kraa­te­ri­pel­lon hal­kai­si­ja on yli vii­si ki­lo­met­riä ja pin­ta-ala 2 300 heh­taa­ria.

Luo­mis­työn ää­rel­lä su­vi­seu­rois­sa

En­ti­sen kraa­te­rin alu­eel­la on mo­nen­lais­ta elä­mää. 8 000 kur­kea py­säh­tyy syk­syi­sin le­väh­tä­mään sin­ne. Ne ke­rää­vät voi­mia pit­käl­le muut­to­mat­kal­le ja ruo­kai­le­vat ka­te­tun ruo­ka­pöy­dän ää­rel­lä ha­kien tur­vaa ja mat­ka­seu­raa toi­sis­taan. Jo­tain sa­maa ta­pah­tuu, kun 75 000 kai­dan tien mat­kaa­jaa ko­koon­tuu vii­kok­si kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa sa­mal­le au­ke­al­le en­si ke­sä­nä. Muu­ta­ma uha­na­lai­nen pel­to­lin­tu­la­ji­kin on löy­tä­nyt laa­jal­ta au­ki­ol­ta tur­va­pai­kan. Myös us­ko­vai­set saat­ta­vat ol­la uha­na­lai­nen laji: "Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee, löy­tää­kö hän us­koa maan pääl­tä?" (Luuk. 18:8). Uha­na­lais­ten lin­tu­jen suo­je­le­mi­sek­si on seu­ra-alu­eel­la teh­ty pal­jon työ­tä. Su­vi­seu­ra­ta­pah­tu­man yh­te­nä tar­koi­tuk­se­na puo­les­taan on pyr­kiä suo­je­le­maan seu­ra­vie­rai­den heik­koa us­koa syn­nin vaa­roil­ta.

Ju­ma­la osoit­taa suu­ruu­ten­sa mo­nin ta­voin

Psal­mim­me mu­kaan Ju­ma­lan nimi ju­lis­taa ih­mis­ten kes­kel­lä hä­nen tai­vaal­lis­ta kirk­kaut­taan. Kirk­kau­del­la ja kun­ni­al­la on yh­teys. Ju­ma­lan suu­ri kirk­kaus he­rät­tää pie­nes­sä ih­mi­ses­sä kun­ni­oi­tus­ta hän­tä koh­taan. Ju­ma­lan lä­pi­tun­ke­va kirk­kaus pal­jas­taa mei­dät sa­la­tuim­pia myö­ten. Tun­nem­me hä­nen edes­sään jopa pel­koa. Rak­kau­des­sa ei kui­ten­kaan ole pel­koa, vaan täy­del­li­nen rak­kaus kar­kot­taa pe­lon. Jäl­jel­le jää ter­ve Ju­ma­lan pel­ko, joka on kun­ni­oi­tus­ta ja rak­kaut­ta. Vaik­ka Ju­ma­la on auk­to­ri­teet­ti, niin sa­mal­la hän on mei­tä lä­hel­lä.

Kuo­le­ma­ton sie­lu

Ju­ma­la on niin aja­tuk­sil­taan kuin ole­muk­sel­taan­kin mei­tä kor­ke­am­pi. "Niin pal­jon kor­ke­am­pi kuin tai­vas on maas­ta, niin ovat mi­nun tie­ni kor­ke­am­mat tei­dän tei­tän­ne, ja mi­nun aja­tuk­se­ni tei­dän aja­tuk­si­an­ne" (Jes 55:9). Van­ha tes­ta­ment­ti ker­too mon­ta mie­len­kiin­tois­ta ta­paus­ta, jos­sa ih­mi­set ovat ko­ke­neet Ju­ma­lan suu­ruu­den. On kul­jet­tu me­ren läpi kui­vaa maa­ta pit­kin, sei­sos­kel­tu polt­ta­van kuu­mas­sa pät­sis­sä ja voi­tet­tu so­tia pi­tä­mäl­lä kan­san joh­ta­jan kä­siä yl­hääl­lä. Ju­ma­lan hy­vyy­den ko­ke­mi­nen on opet­ta­nut tun­te­maan, ra­kas­ta­maan ja us­ko­maan Ju­ma­laan. Sy­vim­min tuo hy­vyys on ko­et­ta­vis­sa, kun Ju­ma­la an­taa val­ta­kun­nas­taan syn­nit an­teek­si ja lah­joit­taa rau­han ih­mi­sen sy­dä­meen.

Luo­mi­sen kuu­den­te­na päi­vä­nä – vii­mei­se­nä luo­mis­työ­nään – Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen ja pu­hal­si hä­neen elä­vän hen­gen. Ju­ma­la is­tut­ti ih­mi­seen kuo­le­mat­to­man sie­lun. Tämä erot­taa mei­dät muis­ta luo­duis­ta. Ih­mi­nen sai teh­tä­väk­seen vil­jel­lä ja var­jel­la kaik­kea luo­tua (1. Moos. 1:26–28). Tätä kut­su­taan luo­ma­kun­nan her­ruu­dek­si (do­mi­nium ter­rae). Tä­mä­kin il­men­tää Ju­ma­lan ja ih­mi­sen ai­nut­laa­tuis­ta suh­det­ta.

Oma vas­tuu­ni luo­ma­kun­nas­ta

Vas­tuu kos­kee kaik­kia ih­mi­siä, ei vain nii­tä, jot­ka us­ko­vat Ju­ma­laan. Kun kat­se­lem­me maa­il­maa ym­pä­ril­läm­me, nä­em­me, et­tä ih­mi­nen ei ole ol­lut Luo­jal­leen kuu­li­ai­nen. It­sek­kyys, ah­neus ja val­lan­ha­lu ovat joh­ta­neet sii­hen, et­tä maa, meri ja il­ma saas­tu­vat. Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä ra­joi­te­taan tai kiih­dy­te­tään kei­no­te­koi­ses­ti. Ra­jan­ve­to näis­sä asi­ois­sa on usein vai­ke­aa. Olem­me ke­hit­tä­neet ta­lou­del­li­sen, tek­ni­sen ja po­liit­ti­sen kil­pa­juok­sun, jos­ta on vai­kea jät­täy­tyä pois. Ju­ma­la ei ole kui­ten­kaan pe­ru­nut pää­tös­tään an­taa ih­mi­sel­le näin suur­ta luot­ta­mus­ta.

Me jo­kai­nen voim­me ky­syä it­sel­täm­me, mi­ten olen kan­ta­nut oman vas­tuu­ni luo­ma­kun­nan vil­je­li­jä­nä ja var­je­li­ja­na. On­ko oma me­nes­tys ja mu­ka­vuus ol­lut etu­si­jal­la, on­ko koh­tuul­li­nen taso riit­tä­nyt? Osaam­me­ko ar­vos­taa luon­no­nar­vo­ja tai omaa kult­tuu­ri­his­to­ri­aam­me? Olem­me­ko malt­ta­neet py­hit­tää le­po­päi­vän ta­lou­del­li­siin ta­voit­tei­siin pyr­kies­säm­me?

Ju­ma­lan suu­ruus nä­kyy sii­nä­kin, et­tä vaik­ka ih­mi­nen on toi­mi­nut tai­ta­mat­to­mas­ti ja tot­te­le­mat­to­mas­ti, hän luot­taa mei­hin edel­leen. Hän ra­kas­taa mei­tä. Hän on uh­ran­nut ai­no­an Poi­kan­sa mei­dän pe­las­tuk­sem­me vuok­si.

Ki­vi­jär­ven kirk­ko­her­ra Esa Tuo­maa­la kir­joit­ti vuon­na 1985 La­pu­an hiip­pa­kun­nan pap­pein­ko­kouk­sel­le sy­no­daa­li­kir­jan "Ih­mi­nen uh­ka luo­ma­kun­nal­le". Hän näki jo 30 vuot­ta sit­ten asi­oi­ta, jot­ka tänä päi­vä­nä ovat kes­kel­läm­me. Hän to­te­aa, et­tä Ju­ma­la toi­mii myös eko­ka­tast­ro­fin kes­kel­lä. Tuo­maa­lan kir­jan lop­pu­lau­se on pu­hut­te­le­va ja loh­dul­li­nen: Vaik­ka ih­mi­nen on­nis­tui­si tur­me­le­maan maa­pal­lon ja kai­ken mitä sii­nä on, niin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asu­kas­ta odot­ta­vat sel­keä sää ja kirk­kaat ve­det.

Mik­ko Ul­jas

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Psal­mi 8

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2015

14.4.2021

Me ju­lis­tam­me teil­le ilo­sa­no­man: Min­kä Ju­ma­la lu­pa­si mei­dän isil­lem­me, sen hän on täyt­tä­nyt meil­le, hei­dän lap­sil­leen. Hän on he­rät­tä­nyt Jee­suk­sen kuol­leis­ta. Ap. t. 13:32–33

Viikon kysymys