Os­mo Heik­ka­la

Paa­va­lin Roo­ma­lais­kir­jees­sä yk­si pää­ai­heis­ta on us­kon­van­hurs­kaus. Kir­je ko­ros­taa ih­mi­sen omaa syn­ti­syyt­tä ja mah­dot­to­muut­ta Ju­ma­lan lain vaa­ti­mus­ten edes­sä.

”Kaik­ki ovat teh­neet syn­tiä ja ovat vail­la Ju­ma­lan kirk­kaut­ta, mut­ta saa­vat hä­nen ar­mos­taan lah­jak­si van­hurs­kau­den, kos­ka Kris­tus Jee­sus on lu­nas­ta­nut hei­dät va­paik­si” (Room. 3:23–24).

Van­han tes­ta­men­tin ajan us­ko­vai­set ei­vät vie­lä ol­leet saa­neet näh­dä ja kuul­la Jee­suk­ses­ta, hä­nen ope­tuk­sis­taan ja lu­nas­tus­työs­tään. Ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin kuu­lui­vat uh­ri­me­not, ja Moo­sek­sen kir­jo­jen ope­tuk­set lais­ta oli­vat tär­kei­tä. He­kin kui­ten­kin tu­li­vat van­hurs­kaik­si eli Ju­ma­lal­le kel­paa­vik­si us­kon, ei­vät omien te­ko­jen­sa ja lain nou­dat­ta­mi­sen vuok­si. He us­koi­vat Ju­ma­lan lu­pauk­siin tu­le­vas­ta Va­pah­ta­jas­ta ja syn­tien so­vit­ta­jas­ta.

Paa­va­li nos­taa us­kon van­hurs­kau­des­ta esi­mer­kik­si Ab­ra­ha­min. Hä­nen elä­mään­sä kuu­lui ko­e­tuk­sen ai­ko­ja, suu­ria Ju­ma­lan lu­pauk­sia ja nii­den täyt­ty­mi­siä. Ju­ma­la lu­pa­si lä­hes sa­ta­vuo­ti­ail­le Ab­ra­ha­mil­le ja Saa­ral­le po­jan ja jäl­ke­läi­siä niin pal­jon kuin tai­vaal­la on täh­tiä (1. Moos. 15:5).

Epäi­lyk­sis­tään huo­li­mat­ta Ab­ra­ham us­koi. Hän us­koi Ju­ma­lan hy­vyy­teen ja ar­moon sil­loin­kin, kun poi­ka oli syn­ty­nyt ja vart­tu­nut ja Her­ra käs­ki uh­ra­ta hä­net. Raa­mat­tu to­dis­taa, et­tä Her­ra kat­soi hä­net van­hurs­kaak­si hä­nen us­kon­sa, ei­kä te­ko­jen­sa vuok­si. (Room. 4:3, 17–22.)

”Lu­paus ja us­ko kuu­lu­vat yh­teen sitä var­ten, et­tä kaik­ki oli­si ar­moa” (Room. 4:16). Ajal­li­ses­ta työs­tä me an­sait­sem­me pal­kan, mut­ta Ju­ma­lan mak­sa­maa palk­kaa ei voi an­sai­ta. Paa­va­li sa­noo näin: ”Työn­te­ki­jäl­le mak­set­tua palk­kaa ei kat­so­ta ar­mos­ta saa­duk­si vaan an­sai­tuk­si. Jos taas jol­la­kul­la ei ole an­si­oi­ta, mut­ta hän us­koo Ju­ma­laan, joka te­kee ju­ma­lat­to­man van­hurs­kaak­si, Ju­ma­la lu­kee hä­nen us­kon­sa van­hurs­kau­dek­si.” (Room. 4:4–5.)

Paa­va­li tie­si, mis­tä kir­joit­taa, sil­lä hän oli it­se ai­em­min yrit­tä­nyt nou­dat­taa tar­kas­ti Ju­ma­lan la­kia ja aja­tel­lut si­ten an­sait­se­van­sa pe­las­tuk­sen. Hän oli jopa vai­non­nut Ju­ma­lan val­ta­kun­taa luul­len si­ten pal­ve­le­van­sa Ju­ma­laa. Mut­ta Her­ra py­säyt­ti hä­net, rii­sui omis­ta an­si­ois­ta ja aut­toi nä­ke­mään, et­tä ai­noa tie tai­vaa­seen vie Jee­suk­sen so­vi­tus­työn ja sii­hen us­ko­mi­sen kaut­ta.

Paa­va­li kir­joit­ti: ”Laki tuli maa­il­maan sitä var­ten, et­tä rik­ko­mus tu­li­si suu­rem­mak­si. Mut­ta mis­sä syn­ti on tul­lut suu­rek­si, siel­lä on ar­mo tul­lut ylen­palt­ti­sek­si.” (Room. 5:20.)

Ju­ma­la on lu­van­nut hä­neen us­ko­vil­le ian­kaik­ki­sen elä­män luo­nan­sa tai­vaas­sa, an­ta­nut ai­no­an poi­kan­sa mei­dän lu­nas­ta­jak­sem­me ja odot­taa meil­tä vain us­koa. Kaik­ki tämä on an­net­tu meil­le Ju­ma­lan ar­mos­ta, ei­kä mei­dän omil­la töil­läm­me ole sii­nä mi­tään osuut­ta.

Loh­dul­li­nen ar­mon sa­no­ma kuu­luu vie­lä tä­män­kin ajan syn­tiin tai­pu­vai­sil­le ih­mi­sil­le. Syn­tien an­teek­si­an­ta­mus ja sii­tä kum­pu­a­va tun­non­rau­ha an­taa voi­mia myös kuu­li­ai­suu­teen Ju­ma­lan sa­nal­le. Tä­hän rau­haan ja tä­män ar­mon al­le Ju­ma­la kut­suu nii­tä­kin, jot­ka va­el­ta­vat vie­lä syn­ti­kuor­man al­la. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ju­lis­te­taan syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta niin kau­an kuin Ju­ma­lan ai­ka on.