Han­nu In­ke­roi­nen

Raa­mat­tu opas­taa en­nen kaik­kea sii­hen, mi­ten us­ko­mal­la pää­see ker­ran tai­vaa­seen. Ajal­li­seen elä­mään­kin sii­tä löy­tyy hy­viä oh­jei­ta ja neu­vo­ja.

Sa­nan­las­ku­jen kir­ja koos­tuu lu­kui­sis­ta hy­vis­tä elä­mä­noh­jeis­ta ja neu­vois­ta. Tä­mä­kin on yk­si hyvä syy lu­kea ja kuul­la enem­män Raa­ma­tun sa­naa.

Sa­nan­las­ku­jen kir­jan kol­man­nes­sa lu­vus­sa neu­vo­taan ole­maan avu­li­as ei­kä kit­sas­te­le­maan avun an­ta­mi­ses­sa. Toi­sil­le meis­tä avun pyy­tä­mi­nen ja an­ta­mi­nen on hel­pom­paa kuin toi­sil­le. Myös sa­man ih­mi­sen on toi­si­naan hel­pom­pi pyy­tää ja an­taa apua, toi­si­naan taas vai­ke­am­pi.

Oh­je aut­ta­mi­ses­ta so­pii yh­teen myös Jee­suk­sen ope­tus­ten kans­sa. Jee­sus muis­tut­ti, et­tä jo­kai­nen an­taa lei­pää, vaik­ka ys­tä­vä tu­li­si yöl­lä sitä pyy­tä­mään. Jos ei hy­vyyt­tään an­tai­si­kaan, niin vii­meis­tään sin­nik­kään pyy­tä­mi­sen seu­rauk­se­na lei­pä­pa­la hel­ti­ää.

Paa­va­li kir­joit­taa ga­la­ta­lai­sil­le, kuin­ka Hen­gen he­del­miä ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä (Gal. 5:22–23). Näin ol­len tä­mä­kään avu­li­ai­suus tai lä­him­mäi­sen­rak­kaus ei ole läh­töi­sin meis­tä it­ses­täm­me, vaan hen­gen he­del­mää, hei­jas­tus­ta sii­tä rak­kau­des­ta, jota saam­me Ju­ma­lan puo­lel­ta ko­kea.

Lap­se­na oli mu­ka­va jos­kus hei­jas­taa au­rin­gon­pais­tet­ta sei­näl­le ja jopa ka­ve­rin sil­miin. Se­nai­kai­ses­ta kel­los­ta ei to­del­la­kaan läh­te­nyt sel­lais­ta va­loa, jol­la oli­si ke­tään voi­nut häi­käis­tä, hyvä et­tä pi­me­äs­sä näki kel­lon nu­me­rot. Mut­ta kun oli riit­tä­vän kir­kas au­rin­gon­pais­te, niin sil­loin täl­lai­nen on­nis­tui. Sa­moin ei lan­gen­neis­ta ja syn­nin tur­me­le­mis­ta ih­mi­sis­tä it­ses­tään vuo­da suur­ta lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta. Vain riit­tä­vän kir­kas lois­te, suu­ri Ju­ma­lan rak­kaus, saa ai­kaan sitä Hen­gen he­del­mää, et­tä huo­mi­oim­me ja au­tam­me lä­him­mäis­täm­me.

Paa­va­li kir­joit­taa roo­ma­lai­sil­le, kuin­ka kaik­ki ovat luo­pu­neet ja käy­neet kel­vot­to­mik­si, ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei ai­no­a­ta­kaan. On ih­meel­lis­tä, kuin­ka so­pi­vat olo­suh­teet saa­vat ka­rus­ta­kin maas­ta tu­le­maan hy­vää kas­vua. Vie­lä suu­rem­pi ih­me on se, kuin­ka Ju­ma­lan rak­kaus saa meis­tä ih­mi­sis­tä­kin kas­va­maan hy­vää.

Mikä on pa­ras­ta, mitä lä­him­mäi­sel­le voi an­taa? Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, et­tei yk­si­kään, joka us­koo, huk­kui­si vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män. Kun us­ko­vai­se­na on pääs­syt omis­ta­maan täl­lais­ta suur­ta rak­kaut­ta, on syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi pa­ras­ta, mitä lä­him­mäi­sel­le voi an­taa. Evan­ke­liu­mia kan­nat­taa ol­la tar­jo­a­mas­sa, vaik­ka toi­nen ei sitä huo­mai­si edes pyy­tää. Evan­ke­liu­min apua kan­nat­taa ol­la myös it­sel­le pyy­tä­mäs­sä usein ja tois­tu­vas­ti.

Lä­him­mäi­sen aut­ta­mi­nen ei vaa­di meil­tä vät­tä­mät­tä suu­ria pon­nis­te­lu­ja ei­kä vie meil­tä mi­tään. Ja jos se jos­kus vaa­ti­si­kin pie­niä uh­rauk­sia, se vai­va kan­nat­taa näh­dä. Eri­tyi­ses­ti evan­ke­liu­min ju­lis­ta­mi­ses­sa toi­sel­le ih­mi­sel­le ei me­ne­tä mi­tään omas­taan, vaan saa ol­la ja­ka­mas­sa Ju­ma­lan hy­vyy­des­tä lah­jak­si saa­tua.