Ju­ha­ni Ala­ran­ta

En­nen it­se­pal­ve­lu­myy­mä­löi­tä kau­pois­sa oli myy­jiä, jot­ka luo­vut­ti­vat asi­ak­kail­le näi­den pyy­tä­mät ta­va­rat. Myy­jät oli ope­tet­tu ky­sy­mään ”kuin­ka voin pal­vel­la?”. Työn­te­ki­jä il­mai­si näin ha­lun­sa pal­vel­la asi­a­kas­ta.

Yh­teis­kun­ta­o­pin tun­neil­la kou­lu­lai­sil­le saa­te­taan opet­taa, et­tei tu­li­si miet­tiä niin­kään sitä, mitä hyö­tyä yh­teis­kun­nas­ta on mi­nul­le, vaan sitä, mi­ten minä voi­sin ol­la hyö­dyk­si yh­teis­kun­nal­le. Tämä asen­ne so­pii myös jo­kai­sel­le us­ko­vai­sel­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Raa­ma­tus­sa käy­te­tään Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ver­taus­ku­va­na ih­mi­sen ruu­mis­ta, joka on ”yk­si ko­ko­nai­suus mut­ta jos­sa on mon­ta jä­sen­tä”, kos­ka ”yk­si ja sama Hen­ki on yh­dis­tä­nyt mei­dät” (1. Kor. 12:12–13).

Toi­sen jou­lun jäl­kei­sen sun­nun­tain ai­he Her­ran huo­nees­sa joh­taa aja­tuk­set sii­hen, mi­ten Ju­ma­lan huo­nees­sa ol­laan ja ele­tään. Sii­tä Paa­va­li on kir­joit­ta­nut roo­ma­lai­sil­le seu­raa­vas­ti: ”Äl­kää an­ta­ko ruu­miin­ne jä­se­niä syn­nin käyt­töön vää­ryy­den aseik­si. Kun nyt ker­ran olet­te siir­ty­neet kuo­le­mas­ta elä­mään, an­ta­kaa it­sen­ne Ju­ma­lal­le ja ruu­miin­ne jä­se­net hä­nel­le van­hurs­kau­den aseik­si.” (Room. 6:13.)

Kun Jee­sus kut­sui 12 ope­tus­las­ta ja lä­het­ti hei­dät maa­il­maan, hän neu­voi hei­tä muun mu­as­sa näin: ”Lah­jak­si olet­te saa­neet, lah­jak­si an­ta­kaa” (Matt.10:8). Paa­va­li taas muis­tut­ti efe­so­lai­sia, et­tä ku­kin on saa­nut oman ar­mo­lah­jan­sa (Ef. 4:7). Nii­tä oli­vat pro­fe­ti­an lah­ja, jo­kin vir­ka, opet­ta­mi­nen, neu­vo­mi­nen, an­ta­mi­nen ja ar­mah­ta­mi­nen (Room. 12:6–8).

Hen­gel­lis­ten lah­jo­jen li­säk­si Ju­ma­lan huo­neen asu­mi­ses­sa tar­vi­taan pal­jon käy­tän­nöl­li­siä lah­jo­ja. Pu­hu­jat ja esi­lau­la­jat toi­mi­vat kes­kei­sis­sä teh­tä­vis­sä. Li­säk­si tar­vi­taan esi­mer­kik­si hei­tä, jot­ka jär­jes­tä­vät seu­ra­pai­kat, sii­vo­a­vat huo­neet, avaa­vat ja lu­kit­se­vat ovet, val­mis­ta­vat ruo­kaa ja keit­tä­vät kah­via. Myös seu­ra­ti­lo­jen ra­ken­ta­mi­ses­sa ja kor­jaa­mi­ses­sa käy­täm­me lah­jo­ja, joi­ta Ju­ma­la on an­ta­nut seu­ra­kun­taan­sa.

Us­ko­vai­sen ih­mi­sen elä­mää on sa­not­tu ar­jen kris­til­li­syy­dek­si. Il­maus ko­ros­taa sitä, et­tei ky­sees­sä ole vain sun­nun­tain kris­til­li­syys eli pelk­kä tapa käy­dä seu­rois­sa ja py­hit­tää le­po­päi­vä Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­sel­le. On ole­mas­sa pal­jon sel­lais­ta­kin kris­til­li­syyt­tä, jos­sa käy­dään kir­kos­sa ker­ran vii­kos­sa, mut­ta ar­ki­päi­vät ele­tään maa­il­mal­li­ses­ti.

Toi­saal­ta jot­kut ar­vos­te­le­vat us­ko­vai­sia sii­tä, et­tä he te­ke­vät vii­kon syn­tiä, mut­ta py­hä­nä seu­rois­sa hei­laut­ta­vat kät­tä ja saa­vat kaik­ki syn­nit an­teek­si. Tämä ar­vos­te­lu ei pidä paik­kaan­sa. Us­ko­vai­nen on ai­na us­ko­mas­sa, ar­ke­na ja sun­nun­tai­na. Us­ko­mi­ses­ta ei voi ot­taa lo­maa ei­kä pi­tää va­paa­päi­viä.

Vaik­ka us­ko­vai­nen on ai­na us­ko­mas­sa, hän ei tun­ne it­se­ään ”py­häk­si ja elä­väk­si, Ju­ma­lal­le mie­lui­sak­si uh­rik­si” (Room. 12:1). Us­ko­vai­ses­sa­kin on heik­kouk­sia ja vi­ko­ja. Syn­ti tart­tuu ja vai­keut­taa us­ko­mis­ta. Tämä to­si­a­sia pi­tää us­ko­vais­ta nöy­rä­nä. Lä­hel­le tu­lee Paa­va­lin neu­vo: ”Äl­kää aja­tel­ko it­ses­tän­ne lii­ko­ja, enem­pää kuin on ai­het­ta aja­tel­la” (Room. 12:3).

Elä­vä us­ko pe­rus­tuu lah­jak­si saa­tuun van­hurs­kau­teen. Ju­ma­la lah­joit­taa van­hurs­kau­den hä­nel­le, joka us­koo. Us­ko­vai­nen on Mart­ti Lut­he­rin mu­kaan ”sa­mal­la ker­taa van­hurs­kas ja syn­ti­nen”, siis Ju­ma­lan lap­se­na­kin tai­pu­vai­nen syn­tiin. Sik­si on tar­peen elää tois­ten us­ko­vais­ten yh­tey­des­sä eli Ju­ma­lan huo­nees­sa, jos­sa evan­ke­liu­mi on tar­jol­la joka päi­vä.