Han­nu In­ke­roi­nen

En muis­ta, min­kä sa­nan it­se opin en­sim­mäi­se­nä. Olen kui­ten­kin saa­nut seu­ra­ta pu­hu­maan op­pi­mis­ta omien las­te­ni ja vie­lä las­tem­me lap­sien koh­dal­la. En tar­kas­ti muis­ta, mikä oli en­sim­mäi­nen sana kel­lä­kin, mut­ta sen olen ha­vain­nut, et­tä en­sim­mäi­se­nä opi­taan tär­keim­mät sa­nat.

En­sim­mäi­nen sana on usein ”äi­ti” tai esi­mer­kik­si ”an­na” tai jos­kus jopa ”isä”. Las­ten kas­va­es­sa ope­te­taan heil­le mo­nia hy­viä ja tar­peel­li­sia sa­no­ja: ”kii­tos”, ”an­teek­si” ja niin edel­leen. Mut­ta ai­van en­sim­mäi­set sa­nat useim­mi­ten kes­kit­ty­vät lap­sel­le kai­kis­ta tär­keim­piin asi­oi­hin. Täs­sä jäl­leen lap­set saa­vat ol­la esi­merk­kei­nä van­hem­mil­le – pu­hees­sa on hyvä kes­kit­tyä olen­nai­seen.

Paa­va­li opet­taa efe­so­lai­sia pu­hu­maan tot­ta ja sel­lais­ta, mikä on kuu­li­joil­le hyö­dyk­si ja ilok­si (Ef. 4:29). Suo­mes­sa on ole­mas­sa sa­non­ta, jos­sa neu­vo­taan, et­tä vai­ke­ne­mi­nen on kul­taa ja pu­hu­mi­nen ho­pe­aa. Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon pu­hu­mi­ses­ta, Jee­sus muun mu­as­sa vuo­ri­saar­nas­sa neu­voo, kuin­ka kyl­lä on kyl­lä ja ei on ei, muu on pa­has­ta (Matt. 5:37). Isä mei­dän -ru­kouk­ses­ta hän opet­taa, kuin­ka ei ole hyvä ol­la pa­ka­noi­den kal­tai­nen ja vain la­del­la tyh­jiä sa­no­ja. Jee­sus roh­kai­see ope­tus­lap­si­aan ja mei­tä: Ju­ma­la tai­vaas­sa kyl­lä tie­tää mei­dän tar­peem­me jo en­nen kuin edes aloi­tam­me ru­koi­le­maan. (Matt. 6:7–8.)

Eri­tyi­ses­ti Paa­va­li neu­voo pu­hu­maan tot­ta. On­ko to­tuus suh­teel­lis­ta? Olen kuul­lut käy­tet­tä­vän il­mai­sua, et­tä pu­hun niin tot­ta kuin voin. On­ko tämä mei­dän ai­kam­me il­miö? Var­maan osit­tain, vaik­ka jo Pi­la­tus ai­ka­naan ky­syi Jee­suk­sel­ta, mikä on to­tuus (Joh. 16:38). Ky­sy­mys as­kar­rut­taa myös tänä ai­ka­na.

Jee­sus ker­toi ole­van­sa it­se tie, to­tuus ja elä­mä (Joh. 14:6). Tämä vas­taus ei tah­do kel­va­ta ny­kyih­mi­sil­le. Kun me pu­hum­me Jee­suk­ses­ta, niin sil­loin ai­na­kin py­sym­me to­tuu­des­sa.

Moni ajal­li­nen asia sel­vi­ää pu­hu­mal­la, kie­li on vä­li­ne, jol­la hoi­dam­me omia ja tois­tem­me asi­oi­ta. Kie­lel­lä saa ai­kaan pal­jon hy­vää, mut­ta va­li­tet­ta­vas­ti myös pal­jon pa­haa. Kun­pa oma kie­le­ni sai­si ol­la ai­na pu­hu­mas­sa hy­vää, tot­ta ja oi­ke­aa.

Tänä eri­koi­se­na, vai­ke­a­na ai­ka­na olen kuul­lut ver­rat­ta­van, kuin­ka eläm­me lo­pun ai­ko­ja ja kuin­ka Raa­ma­tun en­nus­tuk­set täyt­ty­vät ja maa­il­man ai­ka täyt­tyy. Näin var­mas­ti ker­ran ta­pah­tuu, mut­ta iloit­sen sii­tä, et­tä Ju­ma­lan lap­sia ei ole lä­he­tet­ty tän­ne ai­kaan ju­lis­ta­maan maa­il­man lop­pua ja pe­lot­te­le­maan sil­lä ih­mi­siä.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­taan to­tuut­ta, vies­tiä Jee­suk­sen so­vi­tus­työs­tä. Lä­het­tä­es­sään ope­tus­lap­sia töi­hin Jee­sus an­toi heil­le saar­na­teks­tin mu­kaan. Hän neu­voi, kuin­ka ope­tus­las­ten tuli ju­lis­taa, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le. (Luuk. 10:1–9.) Näin myös me saam­me oma­na ai­ka­nam­me ol­la ju­lis­ta­mas­sa.

Jee­sus ky­syi omil­ta ope­tus­lap­sil­taan, et­tei­vät­kö he­kin mene pois hä­nen luo­taan. Pie­ta­ri ehät­ti vas­taa­maan, et­tä Her­ra mi­hin me me­ni­sim­me, sil­lä si­nul­la on ikui­sen elä­män sa­nat. (Joh. 6:67–68.) Jee­sus jät­ti nämä kai­kis­ta tär­keim­mät sa­nat omil­leen, us­ko­vai­sil­le ih­mi­sil­le.

Tä­nä­kin ai­ka­na nuo ikui­sen elä­män pa­ran­ta­vat sa­nat ovat kuul­ta­vis­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Siel­lä, ja vain siel­lä, saa kuul­la syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­min sekä us­koa omat syn­nit an­teek­si. Noi­ta sa­no­ja kan­nat­taa kuul­la.