Olen­ko Ju­ma­lan lap­si? Tä­män ky­sy­myk­sen edes­sä on jo­kai­sen ih­mi­sen hyvä py­säh­tyä ja aja­tel­la omaa osaan­sa. Ju­ma­la on lu­van­nut vain omil­le lap­sil­leen ian­kaik­ki­sen elä­män tai­vaas­sa.

Roo­ma­lais­kir­jees­sä apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa: ”Kaik­ki, joi­ta Ju­ma­lan hen­ki joh­taa, ovat Ju­ma­lan lap­sia” (Room. 8:14). Tämä hen­ki vai­kut­taa us­ko­vai­ses­sa ih­mi­ses­sä ”sekä tah­don et­tä te­ke­mi­sen” ja to­dis­taa hä­net Ju­ma­lan lap­sek­si.

Ju­ma­lan lap­set ovat pe­ril­li­siä yh­des­sä Kris­tuk­sen kans­sa ja tu­le­vat pää­se­mään osal­li­sik­si sa­mas­ta kirk­kau­des­ta kuin hän. (Room. 8:16–17.)

Hyvä elä­mä ei rii­tä

Kris­tuk­sen täy­del­li­sen an­si­on täh­den kaik­ki tä­hän maa­il­maan syn­ty­vät lap­set ovat us­ko­vai­sia. Lap­suu­sus­kon voi kui­ten­kin me­net­tää, jos ih­mi­nen jää il­man evan­ke­liu­mia tai luo­puu syn­nin täh­den us­kos­taan.

Hyvä elä­mä ja in­hi­mil­li­ses­ti vii­saat va­lin­nat ei­vät rii­tä pe­las­tuk­sek­si. Raa­mat­tu ker­too, et­tä ih­mi­set, jot­ka ei­vät us­ko, koh­taa­vat ker­ran ka­do­tus­tuo­mi­on ja py­sy­vän eron Ju­ma­las­ta ja hä­nen rak­kau­des­taan.

Tah­toi­sin teh­dä oi­kein

Yk­si elä­vän us­kon tun­to­mer­keis­tä on kil­voit­te­lu syn­nin vai­ku­tuk­sia vas­taan. Kos­ka jo­kai­nen ih­mi­nen kan­taa pe­ri­syn­nin taak­kaa, myös Ju­ma­lan lap­sen luon­to, ”liha ja veri”, on vas­ta­ha­koi­nen Py­hän Hen­gen ope­tuk­sil­le.

Myös pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nut, pa­ka­nain apos­to­lik­si va­lit­tu Paa­va­li jou­tui to­te­a­maan: ”– – Minä olen tur­mel­tu­nut ih­mi­nen, syn­nin or­jak­si myy­ty. En edes ym­mär­rä mitä teen: en tee sitä, mitä tah­don, vaan sitä, mitä vi­haan. – – Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen.” (Room. 7:14–15, 18).

Ok­sa tar­vit­see puu­ta elääk­seen

Li­han ja Hen­gen vä­lil­lä val­lit­see py­sy­vä ris­ti­rii­ta. Jos ih­mi­nen elää tur­mel­tu­neen luon­ton­sa mu­kai­ses­ti, Ju­ma­lan sa­nan neu­vois­ta vä­lit­tä­mät­tä, hä­nen us­kon­sa kuo­lee.

Py­hän Hen­gen pyr­ki­myk­se­nä puo­les­taan on elä­mä ja rau­ha. Sik­si us­ko­vai­nen ha­lu­aa elää Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti säi­lyt­tä­en us­kon ja hy­vän oman­tun­non.

Ju­ma­lan sana ke­hot­taa pa­ne­maan pois kai­ken kuor­man ja syn­nin, joka mei­hin hel­pos­ti tart­tuu (Hepr. 12:1). Tämä to­teu­tuu sil­loin, kun us­ko­vai­set ih­mi­set saar­naa­vat va­paut­ta­vaa evan­ke­liu­mia ka­tu­val­le syn­ti­sel­le.

Heik­ko kil­voit­te­li­ja tar­vit­see mat­ka­ys­tä­vien tu­kea ja roh­kai­sua, jot­ta hän ei vä­syi­si kes­ken mat­kan. Yh­teys Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan on yh­tä vält­tä­mä­tön kuin vii­ni­puun ok­san yh­teys vii­ni­puun run­koon (Joh. 15:4–5).

Koh­ti pää­mää­rää

Kris­tuk­sen an­si­oon pe­rus­tu­va evan­ke­liu­mi va­paut­taa ih­mi­sen syn­nis­tä. Tä­män ta­kia Ju­ma­lan lap­si saa iloi­ta myös kai­kis­ta ajal­li­sis­ta lah­jois­ta ja mah­dol­li­suuk­sis­ta. Elä­mään kuu­lu­vat vas­toin­käy­mi­set ja ko­et­te­le­muk­set muis­tut­ta­vat sii­tä, et­tä tämä maa­il­ma ker­ran ka­to­aa, kun ”tai­vaan­kap­pa­leet pa­la­vat ja ha­jo­a­vat” (2. Piet. 3:10).

Kun Is­ra­e­lin kan­sa va­el­si Egyp­tin or­juu­des­ta koh­ti lu­vat­tua maa­ta, Ju­ma­la joh­dat­ti hei­dän kul­ku­aan päi­väl­lä pil­vi­pat­saa­na ja yöl­lä tu­li­pat­saa­na (2. Moos. 13:21–22).

Me­kin saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka on omien­sa kans­sa jo­kai­se­na päi­vä­nä maa­il­man lop­puun saak­ka. Sa­nan­sa kaut­ta hän oh­jaa kan­saan­sa koh­ti to­del­lis­ta isän­maa­ta.

Ai­mo Mik­ko­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.5.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Lu­ki­jan kuva / Ani­ta Ke­rä­nen