Lu­kuis­ten seu­ro­jen kesä on jäl­leen vaih­tu­mas­sa syk­syyn. On saa­tu viet­tää Su­vi­seu­rat, opis­to­seu­ro­ja sekä oman paik­ka­kun­nan iso­ja ja pie­nem­piä ke­sä­seu­ro­ja. On saa­tu ko­kea seu­ra­siu­naus­ta ja hy­vän Ju­ma­lan huo­len­pi­toa.

Mo­nel­la nuo­rel­la on mie­les­sä myös ke­sän rip­pi­kou­lu­lei­ri­viik­ko ja kir­kos­sa pi­det­ty kon­fir­maa­ti­o­mes­su. Seu­rois­ta, rip­pi­kou­lus­ta ja muil­ta­kin lei­reil­tä on jää­nyt hy­viä muis­to­ja ja uu­sia ys­tä­viä.

Nyt syk­syn tul­tua ja tal­vea odo­tel­ta­es­sa seu­ra­mat­kat suun­tau­tu­vat omal­la paik­ka­kun­nal­la pi­det­tä­viin seu­roi­hin, py­hä­kou­lui­hin, ker­hoi­hin ja myös kris­til­li­syy­tem­me lei­reil­le ja vii­kon­lop­pu­kurs­seil­le.

Tuo­re öl­jy­puun leh­ti

Kai­kil­la ei ole ol­lut mah­dol­li­suut­ta läh­teä isoi­hin seu­roi­hin – mut­ta Ke­sä­seu­ra­ra­dio on vä­lit­tä­nyt koko hei­nä­kuun ajan seu­rat ko­tiin, työ­pai­kal­le, hoi­to­paik­kaan tai sai­ras­vuo­teen ää­rel­le. Sen vä­lit­tä­mät seu­ra­pu­heet, oh­jel­mat, vir­ret ja Sii­o­nin lau­lut ovat roh­kais­seet us­ko­maan ja kut­su­neet us­kon lah­jan ka­dot­ta­nei­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Kuin­ka to­del­li­sil­ta ovat tun­tu­neet­kaan vir­ren sa­nat: ”Oi Isä mei­dän, huo­len meis­tä kan­nat, lei­päm­me meil­le joka päi­vä an­nat. Siis lap­sen lail­la si­nuun luo­tam­me ja hy­vyy­tee­si, Isä, tur­vaam­me.” (Vk. 366:1.)

Ju­ma­lan huo­len­pi­don, roh­kai­sun ja loh­du­tuk­sen sa­nat ovat tul­leet lä­hel­le, kun on tois­ta­mi­seen lu­vat­tu us­koa syn­nit ja epäi­lyk­set, vie­lä­pä vi­hol­li­sen kiu­sauk­set­kin an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.

Nyt Ke­sä­seu­ra­ra­di­on vai­et­tua mei­dän on tär­ke­ää muis­taa hei­tä, jot­ka ei­vät sai­rau­ten­sa tai muun es­teen joh­dos­ta pää­se osal­lis­tu­maan oman ko­ti­sii­o­nin seu­roi­hin. Hen­ki­lö­koh­tais­ten seu­ra­ter­veis­ten vie­mi­nen on tuo­re ”öl­jy­puun leh­ti”. Vie­rai­lu ker­too, et­tä Ju­ma­la ei ole unoh­ta­nut las­taan ei­kä hä­nen ko­ti­o­soi­tet­taan.

Ju­ma­la on aut­ta­nut

Seu­rois­sa mei­tä on jäl­leen roh­kais­tu mo­nil­la Raa­mat­tuun kir­joi­te­tuil­la Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta ker­to­vil­la ker­to­muk­sil­la. Vaik­ka edes­men­neil­lä­kin mat­ka­mie­hil­lä on ol­lut mo­nia vai­keuk­sia, Ju­ma­la on aut­ta­nut ja rai­van­nut es­teet tiel­tä.

Usein on muis­tel­tu esi­mer­kik­si Is­ra­e­lin kan­san mat­kaa koh­ti lu­vat­tua maa­ta. Egyp­tin or­juu­des­ta va­pau­tu­mi­sen rie­mu vaih­tui pian en­ti­sen or­juut­ta­jan ta­kaa-ajoon. Edes­sä oli meri, mut­ta Ju­ma­la ava­si tien eteen­päin. Ve­det ja­kau­tui­vat ja Is­ra­e­lin kan­sa saat­toi jat­kaa mat­kaa kui­vaa maa­ta pit­kin. Vi­hol­li­nen jouk­koi­nen­sa huk­kui. Is­ra­e­lin kan­sa kiit­ti Ju­ma­laa soi­toin ja lau­luin.

Sa­moin us­ko­vai­nen va­el­taa pe­lä­ten usein vi­hol­li­sen voi­maa. Ju­ma­la loh­dut­taa kui­ten­kin evan­ke­liu­min lu­pauk­sil­la ja tu­kee mat­ka­mie­hiä: ”älä pel­kää. Minä olen lu­nas­ta­nut si­nut. Minä olen si­nut ni­mel­tä kut­su­nut, sinä olet mi­nun. Kun kul­jet ve­sien hal­ki, minä olen si­nun kans­sa­si, kun vir­to­jen poik­ki, ne ei­vät tem­paa si­nua mu­kaan­sa, kun as­tut tu­len lä­vit­se, sinä et pala ei­kä liek­ki si­nua pol­ta. Minä, Her­ra, olen si­nun Ju­ma­la­si. Minä, Is­ra­e­lin Pyhä, olen si­nun pe­las­ta­ja­si.” (Jes. 43:1–3.)

Daa­vid muis­tut­taa: ”Her­ra pi­tää huo­len omien­sa jo­kai­ses­ta päi­väs­tä, ei­kä hei­dän pe­rin­tö­o­san­sa kos­kaan hä­viä. He ei­vät kär­si puu­tet­ta ko­vi­na­kaan ai­koi­na, nä­län päi­vi­nä heil­lä on kyl­lin syö­tä­vää.” (Ps. 37:18–19.)

Kat­se koh­ti tai­vas­ta

Ju­ma­lan ar­mo­hoi­don ja huo­len­pi­don al­la kat­seem­me kiin­nit­tyy sii­hen, mitä meil­lä on edes­sä­päin. Sii­o­nin lau­lun te­ki­jä on ru­noil­lut: ”Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, oi ar­mol­li­nen Ju­ma­la. Maan pääl­lä tur­vaan otit mi­nut, näin olet tur­va ai­noa. Jos käyn­kin tie­tä vai­ke­aa, kä­te­si oh­jaa, ta­lut­taa. Lä­hel­lä Her­raa, Ju­ma­laa­ni on ai­na mi­nun on­ne­ni. Näin tur­vaan si­nuun, aut­ta­jaa­ni, ja ker­ron ar­mo­töis­tä­si. Si­nul­le kii­tos, et­tä saan tie­tä­si käy­dä kun­ni­aan. (Sl. 233:1,3.)

Mart­ti Mur­to­pe­rä

Jul­kais­tu 30.8.2017