Kuin­ka te­rä­vä on te­rä­vin miek­ka? Hep­re­a­lais­kir­jees­sä Ju­ma­lan sa­nan sa­no­taan ole­van sitä te­rä­väm­pi (Hepr. 4:12).

Sa­nat ja kie­li sekä lu­ke­mi­sen ja kuu­le­mi­sen mah­dol­li­suus ovat ih­meel­li­siä asi­oi­ta. Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta si­sim­pään ja sy­dä­meen voi syt­tyä tuli, in­to. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä koh­dis­te­taan sa­nat sin­ne, mis­sä tuli on si­säl­tä sam­mu­nut, in­to la­kan­nut, mat­ka jää­nyt tai jää­mäs­sä kes­ken.

Elä­mäs­sä hy­vät sa­nat nos­ta­vat ja vie­vät eteen­päin. Näi­tä hy­viä sa­no­ja ei ih­mi­sen pu­hees­ta ai­na löy­dy, te­rä­vyyt­tä kyl­lä­kin. Niin kuul­tu kuin it­se­kin lau­sut­tu te­rä­vä sana jää mie­leen.

Ju­ma­lan sa­nan mo­niu­lot­tei­suus

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä us­kon kil­voi­tus­ta eli elä­mää us­ko­vai­se­na ver­ra­taan erä­maas­sa ta­pah­tu­nee­seen mat­kaan kau­an sit­ten. Mat­kaa teh­tiin vä­lil­lä han­ka­lis­sa olo­suh­teis­sa. Ny­ky­ään­kin voi­daan pu­hua elä­män hel­tees­tä, joka kui­vat­taa, ko­vet­taa ja kat­ke­roit­taa saa­den ai­kaan mie­len ka­pi­naa.

Ka­pi­noi­val­la mie­lel­lä ei enää näe edes­sä ole­vaa le­poa. Lepo tar­koit­taa pe­ril­le­pää­syä Ju­ma­lan luok­se, tai­vaan ko­tiin. Tätä ku­va­si erä­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na edes­sä ole­va lu­vat­tu maa.

Ju­ma­lan sana on te­rä­vä. Se pal­jas­taa ka­pi­noi­van ja us­kos­saan nu­kah­ta­neen tai uu­pu­neen ih­mi­sen aja­tuk­set, ai­keet ja teot. Sen al­la ei voi pii­lou­tua. Sana et­sii ih­mis­tä ja erot­taa te­rä­vyy­del­lään toi­sis­taan ruu­miin, sie­lun ja hen­gen. Pa­ran­nus läh­tee Ju­ma­las­ta.

Elä­män­voi­ma läh­töi­sin Kris­tuk­ses­ta

Sana voi teh­dä myös kuol­leek­si. ”Lain vai­ku­tuk­ses­ta minä kuo­lin”, kir­joit­taa Paa­va­li. Ju­ma­lan lain teh­tä­vä­nä on osoit­taa epä­us­koon jou­tu­neel­le ih­mi­sel­le, et­tä hän on ka­do­tuk­seen vie­väl­lä tiel­lä, kuo­le­man oma. Lain he­rät­tä­mä ih­mi­nen ym­mär­tää ole­van­sa maan to­mua, ym­mär­tää Ju­ma­lan kut­su­van hän­tä juu­ri ”tänä päi­vä­nä”.

Ju­ma­lan sana on hen­gel­li­nen, mut­ta se kos­kee koko ih­mis­tä. Se on te­rä­vä, mut­ta se myös pa­ran­taa ja pe­las­taa. Se läh­tee Ju­ma­las­ta; sii­nä vir­taa elä­män­voi­ma. Elä­män­voi­man läh­de on Kris­tus.

Kuu­lem­me omal­la kie­lel­läm­me sa­no­man Kris­tuk­ses­ta, joka vuo­dat­ti so­vin­to­ve­ren­sä, kär­si ja kuo­li kul­kien kaik­kein py­him­pään, Ju­ma­lan luok­se, ja on siel­lä esi­ru­koi­li­ja­na mei­dän puo­les­tam­me. Pyhä Hen­ki syn­nyt­tää evan­ke­liu­min sa­nan kuu­le­mi­sen kaut­ta us­kon. Sa­nan us­ko­ja saa sy­dä­meen­sä le­von ja rau­han. Hän siir­tyy kuo­le­mas­ta elä­mään. Pyhä Hen­ki myös liit­tää Ju­ma­lan lap­set toi­siin­sa, Kris­tuk­sen ruu­miik­si.

Ju­ma­lan sa­nan lem­peys ei aja si­sim­mäs­sään pal­jaak­si tul­lut­ta pois. Seu­ra­kun­nas­sa saa roh­ke­as­ti käy­dä ar­mois­tui­men eteen, jot­ta sai­si ar­mon sil­loin, kun sitä tar­vit­see. Juu­ri tänä päi­vä­nä.

Sa­ka­ri Typ­pö

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 5.10.2016