Tee­mu Kar­hu­maa

Kii­tol­li­suus, mitä se on? Iloa elä­mäs­tä, täs­sä het­kes­sä elä­mis­tä ja hy­vien asi­oi­den huo­maa­mis­ta. Kii­tol­li­suut­ta ja tyy­ty­väi­syyt­tä voi op­pia kiin­nit­tä­mäl­lä use­am­min huo­mi­on asi­oi­hin, jot­ka ovat hy­vin.

Aje­lem­me sun­nun­tai-il­ta­na vai­mon kans­sa koh­ti Kes­ki-Suo­mea. Olem­me pu­he­li­men vä­li­tyk­sel­lä mu­ka­na uu­den opis­to­vuo­den aloi­tus­ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa. Saar­na kä­sit­te­lee päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tin joh­dol­la it­sen­sä tut­ki­mis­ta ja oma­koh­tai­sen us­kon tär­keyt­tä.

Nuor­ten lau­lua kuun­nel­les­sa­ni mie­le­ni täyt­tää kii­tol­li­suus. Ra­kas nuo­rem­me pää­si aloit­ta­maan pit­kään haa­veil­lun opis­to­vuo­den. Mo­nen opis­toon ha­keu­tu­van nuo­ren haa­vee­na on saa­da ol­la vuo­si us­ko­vais­ten ym­pä­röi­mä­nä, vah­vis­tua us­kos­sa ja löy­tää ys­tä­viä.

”Suu­ri rik­kau­den läh­de us­ko kyl­lä on­kin, kun tyy­dym­me sii­hen mitä meil­lä on. Em­me me ole tuo­neet mi­tään mu­ka­nam­me maa­il­maan em­me­kä voi vie­dä mi­tään tääl­tä pois. Kun meil­lä on ruo­ka ja vaat­teet, saam­me ol­la tyy­ty­väi­siä.” (1. Tim. 6:6–8.)

 Jak­san­ko ai­na ol­la kii­tol­li­nen ja on­nel­li­nen? Mo­nen­lai­set ar­jen pie­net­kin asi­at ja huo­let vie­vät hel­pos­ti huo­mi­on hy­vis­tä asi­ois­ta. Elä­mäs­sä voi ol­la suu­ri­a­kin huo­lia, jak­sa­mi­nen voi ol­la ko­e­tuk­sel­la tai sai­ras­tu­mi­nen ko­e­tel­la.

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa kai­kis­sa ti­lan­teis­sa luot­taa Tai­vaan Isän huo­len­pi­toon: ”Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Ja olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut!” (Matt. 6:26.)

”Mik­si minä en saa, kun ka­ve­rit­kin saa­vat?” Mo­nes­sa per­hees­sä on var­maan kuul­tu tuo to­te­a­mus, kun lap­set ei­vät saa jo­ta­kin, mitä he tah­to­vat.

Ai­kui­set­kin hel­pos­ti ver­tai­le­vat elä­mään­sä lä­heis­ten­sä elä­mään. Usein­kaan ver­tai­lu ei tuo po­si­tii­vi­suut­ta tai iloa. Ai­na löy­tyy joku, jol­la jo­kin asia on pa­rem­min tai hie­nom­min kuin it­sel­lä. Ju­ma­la an­taa lah­jo­jaan ta­sa­puo­li­ses­ti, mut­ta nii­tä ei voi ver­ra­ta eu­rois­sa.

Tänä poik­keu­sai­ka­na ei vält­tä­mät­tä pää­se seu­roi­hin. On­nek­si seu­ro­ja voi kuun­nel­la myös ne­tin kaut­ta. Moni on sil­ti huo­man­nut, et­tä kai­paa tois­ten us­ko­vais­ten seu­raa.

Kes­kus­te­luis­sa tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa olen ha­vain­nut, et­tä muil­la­kin on ol­lut vai­keuk­sia kes­kit­tyä ko­din kii­rei­den kes­kel­lä seu­ra­pu­hei­den kuun­te­luun. Mu­ka­vim­pia het­kiä Ke­sä­seu­ra­ra­di­on ää­res­sä koin it­se, kun maa­la­sin ul­ko­sau­nan lau­to­ja kuun­nel­len sa­mal­la seu­ro­ja.

Sy­dä­mes­sä ole­va us­ko he­rät­tää kii­tol­li­suu­den Ju­ma­laa koh­taan. Se ei ole pel­käs­tään kii­tol­li­suut­ta niis­tä asi­ois­ta, mitä ih­mi­sel­lä on ym­pä­ril­lään, vaan en­nen kaik­kea kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä sy­dä­mes­sä on rau­ha. Tätä rau­haa ei löy­dä on­nis­tu­mis­ten tai hy­vien töi­den kaut­ta, vaan us­ko­mal­la syn­nit an­teek­si. Sitä ei pys­ty se­lit­tä­mään jär­jen ei­kä tie­teen avul­la. Kun omis­taa rau­han, jak­saa luot­taa pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen.