Tun­tuu­ko si­nus­ta jos­kus sil­tä, et­tä maa­il­ma ja elä­mä on ar­mo­ton­ta? Eläm­me mo­nen­lais­ten vaa­ti­mus­ten pai­nees­sa ja jou­dum­me vas­tuu­seen te­ois­tam­me. Ote­tut lai­nat on mak­set­ta­va ta­kai­sin, ja ai­ka­kin ku­luu vää­jää­mät­tö­mäs­ti.

Eteen saat­taa yl­lät­tä­en tul­la vas­toin­käy­mi­siä, jot­ka tun­tu­vat ylit­se­pää­se­mät­tö­mil­tä. Saat­taa tul­la pe­ruut­ta­ma­ton me­ne­tys va­ka­van vam­mau­tu­mi­sen, sai­rau­den, ta­lou­del­li­sen tap­pi­on tai jopa kuo­le­man myö­tä.

Saa us­koa an­teek­si

Su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­se ”Si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si” muis­tut­taa ih­mi­se­lä­män tär­keim­mäs­tä asi­as­ta: ”Et­si­kää en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan” (Matt. 6:33). Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min us­ko­mal­la saa syn­nit an­teek­si ar­mos­ta. Sa­mal­la saa Ju­ma­lan rau­han, ”joka ylit­tää kai­ken ym­mär­ryk­sen, var­je­lee tei­dän sy­dä­men­ne ja aja­tuk­sen­ne, niin et­tä py­syt­te Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa” (Fil. 4:7).

Ar­mol­li­nen Ju­ma­la ra­kas­taa luo­maan­sa ih­mis­tä niin pal­jon, et­tä ha­lu­aa tar­jo­ta lah­ja­van­hurs­kau­den Poi­kan­sa so­vi­tus­työn kaut­ta. Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, Ju­ma­lan Po­jan veri puh­dis­taa kai­kes­ta syn­nis­tä (1. Joh. 1:7). Ky­sy­tään vain ha­lua us­koa. Se joka ot­taa Jee­suk­sen so­vin­to­työn us­kol­la vas­taan, saa voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sek­si (Joh. 1:12). Ju­ma­la an­taa Py­hän

Hen­gen kaut­ta voi­man myös py­syä Ju­ma­lan lap­se­na.

Ju­ma­lan hal­lus­sa koko elä­mä

Ju­ma­la on to­tuu­den ja jär­jes­tyk­sen Ju­ma­la. Hän on sää­tä­nyt ar­mo­jär­jes­tyk­sen: ”Ih­mi­nen tu­lee van­hurs­kaak­si, kun hän us­koo, il­man lain vaa­ti­mia te­ko­ja” (Room. 3:28). Hy­vät teot ovat seu­raus­ta Py­hän Hen­gen oh­jaa­mas­ta elä­män­pa­ran­nuk­ses­ta, joka on us­kon he­del­mä. Us­ko­van täy­tyy ja on lupa teh­dä hy­vää, mut­ta se ei van­hurs­kau­ta hän­tä: ”Olem­me teh­neet vain sen, min­kä olim­me vel­vol­li­set te­ke­mään” (Luuk. 17:10).

Ih­mi­nen mie­lel­lään muut­tai­si ar­mo­jär­jes­tys­tä. Hän te­ki­si mie­lel­lään us­kon omal­le mi­näl­leen ja tai­pu­muk­sil­leen so­pi­vam­mak­si. Omia töi­tä teh­des­sään ih­mi­nen ei kui­ten­kaan muis­ta ke­nel­tä saa­duil­la lah­joil­la ne on teh­ty. Omat työt ovat kui­ten­kin Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan hä­nen edes­sään kuin tah­rai­nen rie­pu (Jes. 64:6).

Ih­mi­sen ei ole help­poa an­tau­tua Ju­ma­lan joh­det­ta­vak­si. Ajal­li­nen elä­mä hou­kut­taa, ei­kä ian­kaik­ki­suus­kut­su tun­nu ajan­koh­tai­sel­ta. Jee­sus muis­tut­ti: ”Se, joka tah­too pe­las­taa elä­män­sä, ka­dot­taa sen, mut­ta joka sen mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen pe­las­ta­va” (Luuk. 9:24). Us­ko kiin­nit­tää jo ajas­sa elä­mään, jol­la on al­ku, mut­tei lop­pua.

Laki py­säyt­tää, ar­mo va­paut­taa

Ju­ma­lan ar­mon ko­ke­nut ei ole lain al­la. Laki on sik­si, et­tä epä­us­kos­sa elä­vä tun­ti­si Ju­ma­lan tah­don: ”Laki tuli maa­il­maan sitä var­ten, et­tä rik­ko­mus tu­li­si suu­rem­mak­si” (Room. 5:20). Laki ot­taa ih­mi­sen kiin­ni aja­tuk­sis­ta, sa­nois­ta, töis­tä ja lai­min­lyön­neis­tä.

Roo­ma­lais­kir­je jat­kaa: ”Mut­ta mis­sä syn­ti on tul­lut suu­rek­si, siel­lä ar­mo on tul­lut ylen­palt­ti­sek­si.” Ju­ma­lan ar­mo on mit­taa­ma­ton sil­le, joka tun­nus­taa syn­tin­sä ja ha­lu­aa us­koa rik­ko­muk­sen­sa an­teek­si. Ne on us­kot­ta­vis­sa Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä an­teek­si rau­haan, va­pau­teen ja iloon as­ti.

Ju­ma­lan laki py­säyt­tää ja he­rät­te­lee epä­us­kois­ta, mut­ta Ju­ma­lan sa­nas­sa evan­ke­liu­mi loh­dut­taa ja vir­voit­taa us­ko­vai­sia (Room. 3:19–26; Room. 15:4; Ps. 94:19).

Ar­mo opet­ta­jak­si

Kun on saa­nut syn­nit an­teek­si, ar­mo opet­taa elä­mään si­ve­äs­ti ja ju­ma­li­ses­ti. Ar­mo ”kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa” (Tit. 2:12).

Ar­mo opet­taa myös tyy­ty­mään sii­hen, mitä Ju­ma­la hy­vän tah­ton­sa jäl­keen an­taa oh­ja­tes­saan omi­aan koh­ti tai­vas­ta ja ian­kaik­kis­ta elä­mää.

Veli Tuo­mi­vaa­ra

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 4.7.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Ar­to Riek­ki­nen