JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Matkaevääksi

Matkaystävät tukevat tiellä

Matkaevääksi
2.9.2020 6.00

Juttua muokattu:

26.8. 15:02
2020082615022620200902060000

Pek­ka Syr­jä­nie­mi

Van­ha sa­nan­las­ku sa­noo: ”Hä­däs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan”. Olin noin 5-vuo­ti­as, kun olim­me naa­pu­rien las­ten kans­sa ui­mas­sa. Toi­set me­ni­vät jo ran­taan.

Minä huo­ma­sin vie­rei­sen kais­li­kon ta­ka­na kau­nii­ta lum­peen­kuk­kia. Ajat­te­lin ha­kea nii­tä äi­dil­le. En ihan yl­tä­nyt, jo­ten otin vie­lä yh­den as­ke­leen, mut­ta as­tuin­kin sy­vän­tee­seen.

Ui­ma­tai­to­ni oli sen ver­ran heik­ko, et­ten pääs­syt pin­taan. Muis­tan ve­den al­la ih­me­tel­lee­ni au­rin­koa, joka oli kuin suu­ri kul­tai­nen ko­lik­ko. Sa­moin ihas­te­lin ho­pei­sia hel­miä, jot­ka nou­si­vat ylös. Ne oli­vat il­maa, joka tuli suus­ta­ni ulos. Sit­ten ta­jun­ta­ni ka­to­si.

Sis­ko­ni huo­ma­si ran­nal­ta, et­tä Pek­ka va­jo­si ei­kä nou­se ylös. Muu­ta­ma isom­pi poi­ka läh­ti su­kel­ta­maan ja on­nis­tui saa­maan mi­nut ylös. Ran­nal­la toi­set roi­kot­ti­vat mi­nua ja­lois­ta ja toi­set läp­si­vät sel­kään, jol­loin keuh­kois­ta tuli vesi pois ja vir­ko­sin. El­lei oli­si ol­lut ys­tä­viä, en kir­joit­tai­si tä­tä­kään teks­tiä.

Ol­les­sa­ni Ke­mis­sä kant­to­ri­na seu­ra­kun­ta oli jär­jes­tä­nyt rip­pi­lei­rin Pel­ko­sen­nie­mel­le erääl­le kou­lul­le. Mat­kal­la soi­tin Vil­ho Ka­ran­nal­le, on­ko Pel­ko­sen­nie­mel­lä us­ko­vai­sia. Hän an­toi pari osoi­tet­ta. Pi­det­ty­ä­ni sen päi­vän op­pi­tun­nit pää­tin kä­väis­tä nuo­ren­pa­rin luo­na, joka oli muut­ta­nut paik­ka­kun­nal­le äs­ket­täin. Soi­tin ovi­kel­loa, mut­ta väki ei ol­lut­kaan ko­to­sal­la. Is­tah­din por­taal­le odot­te­le­maan.

Muu­ta­man mi­nuu­tin pe­räs­tä ta­lon­vä­ki pa­la­si hil­la­suol­ta saa­lis­ta mu­ka­naan. Il­ta ku­lui rat­toi­sas­ti. Pu­he­lim­me ties­tä ja mat­kas­ta, isän­tä läm­mit­ti sau­nan. Kun il­ta­pa­la oli syö­ty, sa­noin läh­te­vä­ni ta­kai­sin kou­lul­le yö­paik­kaa­ni. Nuo­ri­pa­ri ha­lu­si kui­ten­kin tar­jo­ta yö­si­jan­kin.

Olin ker­to­nut lei­ri­hen­ki­lö­kun­nal­le, et­tä olin paik­ka­kun­nal­la en­si­mäis­tä ker­taa en­kä tun­te­nut ke­tään. Kyl­lä heil­lä riit­ti ih­met­te­le­mis­tä ky­lä­reis­sus­sa­ni! Ko­e­tin ava­ta asi­aa Ju­ma­lan sa­nal­la: ”Te et­te siis enää ole vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia, vaan kuu­lut­te Ju­ma­lan per­hee­seen, sa­maan kan­saan kuin py­hät. Te olet­te ki­viä sii­nä ra­ken­nuk­ses­sa, jon­ka pe­rus­tuk­se­na ovat apos­to­lit ja pro­fee­tat ja jon­ka kul­ma­ki­ve­nä on it­se Kris­tus Jee­sus.” (Ef. 2:19–20.)

Ruu­tin kir­jas­sa on ker­to­mus ys­tä­vyy­des­tä, joka syn­tyi elä­vän us­kon kaut­ta Py­hän Hen­gen vai­kut­ta­ma­na. Ruu­tin anop­pi Noo­mi oli läh­dös­sä mo­a­bi­lais­ten maal­ta, jos­sa hän oli ol­lut kym­me­nen vuot­ta nä­län­hä­dän seu­rauk­se­na.

Noo­min hy­väs­tel­les­sä mi­ni­ään­sä tämä pyy­si: ”Älä pa­ko­ta mi­nua ero­a­maan si­nus­ta ja läh­te­mään luo­ta­si. Min­ne sinä me­net, sin­ne mi­nä­kin me­nen, ja min­ne sinä jäät, sin­ne mi­nä­kin jään. Si­nun kan­sa­si on mi­nun kan­sa­ni ja si­nun Ju­ma­la­si on mi­nun Ju­ma­la­ni.” (Ruut 1:16.)

Niin­pä he läh­ti­vät yh­des­sä mat­kal­le ja aset­tui­vat asu­maan Noo­min ko­ti­kau­pun­kiin Bet­le­he­miin.

Vir­ren­te­ki­jä ru­noi­lee: ”Jee­sus, par­hain ys­tä­vä­ni, löy­täi­sin­kö ver­tais­ta? Au­ta, et­ten eläis­sä­ni kos­kaan hyl­kää si­nua.” (VK 273:1.) Mart­ti Lut­her opet­taa: ”Jos sinä tah­dot maan pääl­tä löy­tää Jee­suk­sen, si­nun tu­lee löy­tää en­sin hä­nen oman­sa.” Jee­sus pai­not­taa: et­si­kää en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan (Matt. 6:33).

Moni ih­mi­nen, joka on löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, on to­den­nut, et­tä se on hä­nen elä­män­sä vai­kut­ta­vin ko­ke­mus ja löy­tö­jen löy­tö. Sa­mal­la ker­taa ih­mi­nen on saa­nut pal­jon rak­kai­ta vel­jiä ja si­sa­ria sekä suu­ren jou­kon us­ko­nys­tä­viä.

Kun Joo­sua, ylim­mäi­nen pap­pi, sai pa­ran­nuk­sen ar­mon, hä­nel­le an­net­tiin muu­ta­mia eri­tyi­siä saat­to­mie­hiä, joil­le voi pu­hua arim­mat­kin asi­at ja kom­pas­te­lut. Täl­lais­ta saat­to­mies­tä voi ru­koil­la Ju­ma­lal­ta.

29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys