Olin mat­ka­to­ve­rie­ni kans­sa Ve­nä­jäl­lä paik­ka­kun­nal­la, jos­sa jär­jes­tet­tiin en­sim­mäis­tä ker­taa seu­ra­ti­lai­suus. Elä­vän evan­ke­liu­min vas­taa­not­ta­neet ja pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­neet tun­si­vat sy­dä­mes­sään suur­ta iloa. Ih­me­tel­len ja iloi­ten he ky­se­li­vät: On­ko Ju­ma­la to­del­la niin ar­mol­li­nen, et­tä saam­me us­koa kaik­ki syn­tim­me an­teek­si? Em­me ole ai­kai­sem­min kuul­leet näin ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta. On­ko tot­ta, et­tä me­kin voim­me an­taa syn­te­jä an­teek­si toi­sil­lem­me?

Jee­sus vah­vis­ti ope­tus­las­ten­sa heik­koa us­koa il­mes­ty­mäl­lä heil­le ylös­nou­se­mi­sen­sa jäl­keen. Hän näyt­ti ris­tin­kuo­le­mas­saan saa­mi­aan haa­vo­jaan ja pu­hui ja ruo­kai­li hei­dän kans­saan.

Sa­mal­la Jee­sus lä­het­ti ope­tus­lap­sen­sa to­dis­ta­jik­si kaik­ki­al­le maa­il­maan. Hän an­toi ope­tus­lap­sil­le Py­hän Hen­gen val­lan saar­na­ta syn­te­jä an­teek­si. Hän sa­noi: ”Au­tu­aat ovat ne, jot­ka ei­vät näe, ja kui­ten­kin us­ko­vat” (Joh. 20:29). Nous­tes­saan tai­vaa­seen hän vie­lä siu­na­si ope­tus­lap­si­aan.

Tie tai­vaa­seen

Kris­tuk­sen työ jat­kuu Py­hän Hen­gen oh­jaa­ma­na hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Jee­sus sa­noi, et­tä hä­nen on tar­peel­lis­ta men­nä pois. Hän lu­pa­si Loh­dut­ta­jan, Py­hän Hen­gen, joka joh­taa to­tuu­teen.

Jee­suk­sen seu­raa­jien teh­tä­vä­nä on saar­na­ta pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­saa­mis­ta. ”Joka us­koo ja kas­te­taan, se pe­las­tuu; mut­ta joka ei us­ko, se tuo­mi­taan ka­do­tuk­seen” (Mark. 16:16).

Ve­nä­jän-vie­rai­lul­lam­me va­kuu­tim­me sa­nan­kuu­li­joil­le, kuin­ka suu­ri on Ju­ma­lan ar­mo syn­tis­tä koh­taan, ja et­tä jo­kai­nen us­ko­mi­sen ar­mon saa­nut on Py­hän Hen­gen pap­pi.

Pyhä Hen­ki kir­kas­taa Kris­tus­ta, aut­taa us­ko­maan ja syn­nyt­tää us­ko­vis­sa kes­ki­näi­sen rak­kau­den. Näin syn­tyy Ju­ma­lan per­he, jos­sa lap­sil­la on Isä tai­vaas­sa ja seu­ra­kun­ta äi­ti­nä maan pääl­lä. Mart­ti Lut­he­rin mu­kaan sen, joka ha­lu­aa löy­tää tien tai­vaa­seen, on en­sin löy­det­tä­vä maan pääl­tä us­ko­vai­set ih­mi­set, joil­ta kuu­lee evan­ke­liu­min. Pel­kät sa­nat ei­vät rii­tä, vaan heil­lä tu­lee ol­la Py­hän Hen­gen lah­ja.

Us­kos­ta luo­pu­neen täy­tyy uu­des­ti­syn­tyä pääs­täk­seen elä­vään yh­tey­teen Ju­ma­lan kans­sa. Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä kaik­ki­al­la, mut­ta van­hurs­kaut­taa ih­mi­sen vain yh­del­lä ta­val­la (Room. 1:16–17).

Louk­kaan­nun­ko Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta?

Maa­il­ma ei tun­te­nut Jee­sus­ta ei­kä Ju­ma­lan lap­sia (Jes. 53:3; 1. Joh. 3:1). Mo­net louk­kaan­tu­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­muk­ses­ta ja sa­no­mas­ta (1. Piet. 2:7–8). Näin eten­kin ne, jot­ka ra­kas­ta­vat syn­tie­lä­mää tai oma­van­hurs­kaut­ta.

Us­ko­na­si­ois­sa ih­mi­sen jär­ki on pi­men­ty­nyt. Ai­kan­sa kir­ja­nop­pi­neet ni­mit­ti­vät Jee­suk­sen seu­raa­jia na­sa­re­ti­lai­sek­si lah­kok­si. Kun mo­net hä­nen ope­tus­lap­sis­taan­kin pa­hen­tui­vat hä­neen ja luo­pui­vat us­kos­ta, Jee­sus ky­syi lä­him­mil­tään: ”Tah­dot­te­ko te­kin men­nä pois?” Sil­loin Pie­ta­ri vas­ta­si: ”Her­ra, ke­nen tykö me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ian­kaik­ki­sen elä­män sa­nat.” (Joh. 6:67–68.)

Jee­sus kul­kee vie­lä­kin hal­vas­sa muo­dos­sa omien­sa kes­kel­lä. Pa­hen­nut­ko sinä sii­tä ope­tuk­ses­ta, jota Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa ju­lis­te­taan? Ne, jot­ka ot­ta­vat sa­no­man vas­taan, tu­le­vat au­tu­aik­si.

Täs­sä ajas­sa pu­hu­taan pal­jon Ju­ma­lan ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta, mut­ta unoh­de­taan to­tuus. Sik­si on tär­ke­ää tar­ka­ta Ju­ma­lan tah­toa py­häs­sä sa­nas­sa.

Le­o­nard Typ­pö on to­den­nut, et­tä ar­mo ja to­tuus kuu­lu­vat yh­teen, ar­mon kul­kies­sa edel­lä. Jos toi­nen näis­tä puut­tuu, me­ne­täm­me mo­lem­mat. To­tuu­den säi­lyt­tä­mi­nen mer­kit­see vas­tuu­ta te­ois­tam­me Ju­ma­lan edes­sä ja oman­tun­non hoi­ta­mis­ta. To­tuus te­kee va­paak­si. Paa­tu­mi­sen seu­rauk­se­na sy­dä­men us­ko voi ka­do­ta ja elä­vä us­ko muut­tua vain mie­li­pi­teik­si.

Rak­kaus kes­kei­sin tun­to­merk­ki

Pyhä Hen­ki säi­lyt­tää seu­ra­kun­nas­sa au­tuu­den opin sel­ke­ä­nä, ei­kä se ole kaik­kien opin tuul­ten hei­tel­tä­vä­nä (ks. Ef. 4:14). Se an­taa sy­väl­lis­tä ja tyyn­tä sel­keyt­tä Kris­tuk­sen työ­hön ja pe­rus­kä­si­tyk­siin au­tu­aak­si tu­le­mi­ses­ta.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kes­kei­sin tun­to­merk­ki on rak­kaus, joka pe­rus­tuu Kris­tuk­sen so­vi­tus­työ­hön. Kaik­ki Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ pe­rus­tuu rak­kau­del­le. Sen tar­koi­tus on aut­taa ih­mi­siä us­ko­maan ja säi­lyt­tä­mään Ju­ma­lan las­ten va­pau­den.

”Sii­tä kaik­ki tun­te­vat tei­dät mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni, jos teil­lä on kes­ki­näi­nen rak­kaus”, to­te­aa Jee­sus (Joh. 13:35). Näin eli­vät apos­to­lit (ks. Ap. t. 2:42) ja näin elä­vät us­ko­vai­set tänä päi­vä­nä. Joka luo­puu täs­tä Ju­ma­lan lah­joit­ta­mas­ta rak­kau­des­ta, me­net­tää ope­tus­lap­sen ase­man.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on tai­vas lä­hel­lä. Olem­me saa­neet tun­tea, et­tä ru­kouk­sem­me on kuul­tu. Pyhä Hen­ki loh­dut­taa ja puo­lus­taa mei­tä ko­et­te­le­muk­sis­sa, vai­vois­sa ja maa­il­man pai­neis­sa. Odo­tam­me us­kos­sa, et­tä Jee­sus tu­lee ker­ran lu­pauk­sen­sa mu­kaan nou­ta­maan omi­aan. Voim­me vie­lä teh­dä evan­ke­liu­min työ­tä roh­ke­as­ti pi­tä­mäl­lä kynt­ti­lää pa­la­mas­sa pöy­dän pääl­lä.

Mark­ku Sep­pä­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.5.2014.