Jos­kus Raa­mat­tua lu­kies­sa nou­see ih­me­tys sii­tä, mik­si tämä on kir­joi­tet­tu, mitä hyö­tyä täs­tä on, mitä mat­ka­e­väs­tä täs­tä voi elä­mään­sä saa­da. Toki en ajat­te­le hyö­dyl­li­syy­den mit­ta­ri­na sitä, mitä minä täs­tä ym­mär­rän, kos­ka Raa­mat­tu on tu­han­sia vuo­sia van­ha kir­ja, ja sii­tä on ai­ko­jen saa­tos­sa saa­nut ku­kin vuo­rol­laan eväi­tä kil­voi­tuk­seen­sa.

Psal­min 51 koh­dal­la tämä aja­tus nou­si mie­lee­ni. Sii­nä Daa­vid va­lit­te­lee omaa sur­keut­taan ava­ten si­sin­tään ja sitä kur­juut­ta, jota siel­tä nou­see. Sii­o­nin lau­lus­sa 270 lau­le­taan: “älä ra­kas ys­tä­vä­ni, kat­so omaa sy­dän­tä. Se on ai­van kyl­mä, kolk­ko, tur­mel­tu ja yn­seä.”

Myös Raa­mat­tu to­dis­taa meil­le: “Ei ole yh­tä­kään van­hurs­kas­ta, ei yh­tä­kään ym­mär­tä­väis­tä, ei ke­tään, joka et­sii Ju­ma­laa. Kaik­ki ovat luo­pu­neet ja käy­neet kel­vot­to­mik­si. Ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei ai­no­a­ta­kaan.” (Room. 3:10–12.) Mo­nes­sa muus­sa­kin koh­das­sa muis­tu­te­taan ih­mis­tä, kuin­ka hän on paha ja syn­nin tur­me­le­ma.

Mik­si tätä pi­tää tois­taa niin usein? Mitä sit­ten si­sim­mäs­tä löy­tyy? Ei tar­vit­se kai­vaa ko­vin sy­väl­le omaa si­sin­tä, kun voi to­de­ta, kuin­ka siel­tä löy­tyy pi­meyt­tä ja pa­huut­ta. Paa­va­li kir­joit­taa edel­leen roo­ma­lai­sil­le: ”Tie­dän­hän, et­tei mi­nus­sa, ni­mit­täin mi­nun tur­mel­tu­nees­sa luon­nos­sa­ni, ole mi­tään hy­vää. Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen. En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Mut­ta jos teen sitä, mitä en tah­do, en tee sitä enää it­se, vaan sen te­kee mi­nus­sa asu­va syn­ti.” (Room. 7:18–20.)

Paa­va­li myös avaa sitä, kuin­ka laki osoit­taa ih­mi­sen syn­ti­sek­si. Il­man la­kia ei ih­mi­nen edes tie­dä ole­van­sa syn­ti­nen ja Ju­ma­lan edes­sä kel­paa­ma­ton. Jos ta­los­sa on pilk­ko­pi­me­ää, sil­loin ei ku­kaan näe on­ko li­kais­ta vai puh­das­ta, sot­kuis­ta vai siis­tiä. Sa­moin vas­ta Ju­ma­lan sa­nan valo osoit­taa sen, mitä on ih­mi­sen si­sim­mäs­sä.

Raa­ma­tun tar­koi­tuk­se­na ei ole ry­peä ih­mi­sen huo­nou­des­sa ja syn­ti­syy­des­sä, vaan osoit­taa Ju­ma­lan suu­ruus ja voi­ma. Sii­o­nin lau­lu 270 jat­kuu: “Kat­so tai­vaal­lis­ta Yl­kää, hän on täyn­nä rak­kaut­ta. Sii­nä syn­ti­sin­kin löy­tää sy­dä­meen­sä iloa.” Myös Psal­mi 51 jat­kuu Daa­vi­din ku­vauk­sel­la sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la tah­too ja voi pyyh­kiä pois hä­nen syn­tin­sä ja teh­dä uu­den, puh­taan sy­dä­men. Ju­ma­la voi an­taa hä­nen tun­tea pe­las­tuk­sen rie­mua.

Paa­va­li­kin jat­kaa Roo­ma­lais­kir­jees­sä: ”Tämä Ju­ma­lan van­hurs­kaus tu­lee us­kos­ta Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, ja sen saa­vat omak­seen kaik­ki, jot­ka us­ko­vat. Kaik­ki ovat sa­mas­sa ase­mas­sa, sil­lä kaik­ki ovat teh­neet syn­tiä ja ovat vail­la Ju­ma­lan kirk­kaut­ta mut­ta saa­vat hä­nen ar­mos­taan lah­jak­si van­hurs­kau­den, kos­ka Kris­tus Jee­sus on lu­nas­ta­nut hei­dät va­paik­si.” (Room. 3:22–24.)

Jos Raa­ma­tus­sa on­kin koh­tia, jois­sa osoi­te­taan ih­mi­sen huo­nous, niin vie­lä enem­män siel­lä on koh­tia, jois­sa osoi­te­taan Ju­ma­lan hy­vyys lan­gen­nut­ta ih­mis­tä koh­taan.

Raa­mat­tu osoit­taa mo­nes­sa koh­taa, et­tä ih­mi­sen on omin voi­min mah­do­ton­ta kel­va­ta Ju­ma­lal­le, to­teut­taa hä­nen tah­ton­sa tai te­oil­laan an­sai­ta au­tuut­ta. Ju­ma­la kaik­ki­val­ti­aa­na ja kaik­ki­voi­pa­na ei jää kos­kaan ih­mi­sel­le vel­kaa, vaan lah­joit­taa su­las­ta hy­vyy­des­tään kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat, ian­kaik­ki­sen elä­män tai­vaas­sa.

Jee­sus it­se opet­taa, kuin­ka ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).

Han­nu In­ke­roi­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.8.2019

Kuva: Pi­xa­bay