Ar­to Töl­li

Eläm­me ai­kaa, jol­loin tun­tuu, et­tä ih­mi­set ei­vät pel­kää mi­tään ja sa­mal­la pel­ko ah­dis­taa mo­nia ih­mi­siä.

Kuin­ka usein ih­mi­nen pel­kää sel­lais­ta, mitä ei tar­vit­se ja suh­tau­tuu pe­lot­to­mas­ti sii­hen, mitä pi­täi­si pe­lä­tä. Raa­mat­tu opet­taa oi­ke­an­lais­ta pel­koa.

Sa­nan­las­ku­jen kir­ja si­säl­tää pal­jon ajal­li­sen elä­män ja us­ko­ne­lä­män kan­nal­ta tär­kei­tä ja hy­viä elä­män oh­jei­ta. Eräs niis­tä on: ”Joka rik­ko­muk­sen­sa sa­laa, ei me­nes­ty, joka ne tun­nus­taa ja hyl­kää, saa ar­mon. Hy­vin käy sen, joka tun­tee py­hää pel­koa, tu­hoon kul­kee se, joka ko­vet­taa sy­dä­men­sä.” (Sa­nanl. 28:13–14.)

Muis­tat­ko Asa­fin psal­min, jos­sa hän ih­met­te­li, kuin­ka ih­mi­set pilk­ka­si­vat Ju­ma­laa? He sa­noi­vat: ”Mi­ten Ju­ma­la tä­män sai­si sel­vil­le? Ei Kor­kein mi­tään tie­dä.” (Ps. 73:11.) Ih­mi­set ei­vät us­ko­neet Ju­ma­lan tie­tä­vän, ja he eh­kä ajat­te­li­vat ylei­sem­min­kin: ”Ei sitä ku­kaan näe, ei­kä ku­kaan saa tie­tää.” Tuo aja­tus on tut­tu var­mas­ti meil­le kai­kil­le. Sen voi ko­kea pie­ni lap­si­kin sil­loin, kun te­kee jo­tain vää­rää.

Mut­ta mikä he­rät­tää tuon aja­tuk­sen? Ei­kö oi­kea vas­taus ole sie­lun­vi­hol­li­nen? Se tuo ih­mi­sen aja­tuk­siin vää­rän­lais­ta pel­koa tai pe­lot­to­muut­ta. Se kyl­vää mie­leem­me it­sek­kyyt­tä, epä­luot­ta­mus­ta ja val­het­ta.

Oi­kea Ju­ma­lan pel­ko on kuu­li­ai­suut­ta ja ha­lua va­li­ta oi­kein. Se oh­jaa rat­kai­sui­hin, joi­den taus­tal­la on rak­kaus ja kun­ni­oi­tus Ju­ma­laa koh­taan. Tämä on mah­dol­lis­ta vain us­kon kaut­ta, us­kon he­del­mä­nä.

Ju­ma­lan pe­las­ta­va ar­mo opet­taa mei­tä hyl­kää­mään kai­ken ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot sekä elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa (Tiit. 2:11–12).

Tun­tuu hel­pot­ta­val­ta, kun saa ker­toa omat ereh­dyk­sen­sä, pel­kon­sa ja epäi­lyk­sen­sä toi­sel­le. Tun­tuu hy­väl­tä ja tur­val­li­sel­ta, kun saa kuul­la an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min, saa jät­tää pois kuor­man, joka on pai­na­nut omaa­tun­toa. On hel­pom­pi us­koa.

”Ju­ma­lan sana on elä­vä ja vä­ke­vä. Se on te­rä­väm­pi kuin mi­kään kak­si­te­räi­nen miek­ka, se is­kee sy­vään ja viil­tää hal­ki sie­lun ja hen­gen, ni­ve­let ja lui­den yti­met, se pal­jas­taa si­sim­mät ai­keem­me ja aja­tuk­sem­me. Ju­ma­lal­ta ei voi sa­la­ta mi­tään. Kaik­ki, mikä on luo­tu, on avoin­ta ja alas­ton­ta hä­nel­le, jol­le mei­dän on teh­tä­vä tili.” (Hepr. 4:12–13.)

Tuo raa­ma­tun­koh­ta voi tun­tua pe­lot­ta­val­ta ja sa­mal­la tur­val­li­sel­ta. On hyvä, et­tä mei­dän sy­dä­mes­säm­me on oi­kea pel­ko ja ar­kuus syn­tiä koh­taan. Se aut­taa mei­tä vält­tä­mään vaa­ral­li­sia pol­ku­ja.

Sa­mal­la se tie­to, et­tä Ju­ma­la nä­kee kai­ken, tuo tur­vaa. Tai­vaan isä tun­tee jo­kai­sen ih­mi­sen. Hän tie­tää mei­dän heik­kou­tem­me, ki­pum­me ja huo­lem­me. Hän tie­tää ne, vaik­ka em­me niis­tä osai­si pu­hu­a­kaan. Ju­ma­la on myös lu­van­nut aut­taa.

Pyhä pel­ko Ju­ma­laa koh­taan ei ole or­jan pel­koa vaan lap­sen­kal­tais­ta us­koa ra­kas­ta­van Ju­ma­lan huo­len­pi­toon.

Myös Asaf poh­din­nois­saan us­kon kaut­ta ym­mär­si: ”Sinä joh­da­tat mi­nua tah­to­si mu­kaan, ja vii­mein sinä nos­tat mi­nut kun­ni­aan. Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, sinä olet ai­noa tur­va­ni maan pääl­lä.” (Ps. 73:24–25.)