JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Matkaevääksi

Rau­han ja ilon vies­te­jä

Matkaevääksi
25.11.2020 7.30

Juttua muokattu:

24.11. 19:47
2020112419472320201125073000

Anu Tofferi

Anu Tofferi

Pek­ka Syr­jä­nie­mi

Isä­ni yk­sik­köön tuli 30. maa­lis­kuu­ta 1940 kel­lo 9 pu­he­lin­sa­no­ma. Rau­ha oli sol­mit­tu Suo­men ja Neu­vos­to­lii­ton vä­lil­lä.

Vi­hol­li­suu­det lo­pe­tet­tai­siin kel­lo 11. Oli­han se ilo­sa­no­ma! Epäi­lyk­set nou­si­vat, voi­ko se ol­la tot­ta. So­dan ää­net tun­tui­vat vain kiih­ty­vän. Mää­rä­het­ken tul­tua tuli kui­ten­kin kuin hau­dan hil­jai­suus. Sit­ten eräs Väi­nö-ni­mi­nen so­ti­las sa­noi: ”Ei­kö me vei­sat­tais joku vir­si”, ja kään­tyi Ant­ti-isä­ni puo­leen: ”Va­lit­se sinä vir­si ja aloi­ta myös”. Isäl­lä­ni oli heti eh­do­tus: ”Sun kä­tes, Her­ra, voi­mak­kaan suo ol­la tur­va Suo­men­maan” (VK 577).

Vi­hol­li­sen sil­mäin al­la kaik­ki po­jat yh­tyi­vät täy­sin rin­noin vir­teen. Ilon kyy­ne­leet oli­vat mo­nen sil­mis­sä. Kor­suun tuli juh­lan tun­tu. Var­ti­oi­ta kyl­lä vie­lä pi­det­tiin, mut­ta voi­tiin vaik­ka kät­tä hei­lut­taa naa­pu­rin so­ti­lail­le. Ke­nel­lä­kään ei ol­lut min­kään­lais­ta vi­haa tai kat­ke­ruu­den tun­net­ta hei­tä koh­taan. Näin isä­ni ku­vaa muis­tel­mis­saan tal­vi­so­dan päät­ty­mis­tä.

It­se olen saa­nut teh­dä usei­ta lä­he­tys­mat­ko­ja Ve­nä­jäl­le, ja niis­tä mo­net ovat suun­tau­tu­neet juu­ri sa­moil­le alu­eil­le kuin isä­ni so­ta­ret­ket. On ol­lut ilo ta­va­ta siel­lä sen maan Ju­ma­lan lap­sia ja saar­na­ta rau­han evan­ke­liu­mia. Kak­sin­ker­tai­nen ilo on ol­lut, kun on saa­nut jon­kun epä­us­koi­sen saat­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­teen. On myös tun­tu­nut ih­meel­li­sel­tä se vil­pi­tön rak­kaus, jon­ka elä­vä us­ko vai­kut­taa. Us­ko­vai­set ovat kuin yh­tä per­het­tä.

Pro­feet­ta tar­koit­taa en­nus­ta­jaa ja nä­ki­jää. Sa­kar­ja, joka vai­kut­ti noin 500 vuot­ta en­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää, sai kat­sel­la Py­hän Hen­gen sil­min il­moi­tus­ta Her­ras­ta Jee­suk­ses­ta. Sii­tä, kuin­ka hän ku­nin­kaa­na saa­puu voit­toi­sa­na, mut­ta nöy­rä­nä aa­sil­la rat­sas­ta­en kan­san­sa kes­kel­le. Pro­fee­tan näky ei lop­pu­nut Jee­suk­sen ai­kaan, vaan se jat­kuu maa­il­man lop­puun saak­ka. (Sak. 9:9–10.)

Evan­ke­lis­ta Luu­kas ku­vaa ope­tus­lap­sia le­vit­tä­mäs­sä vaat­tei­ta ja pal­mu­nok­sia tiel­le, ylis­tä­mäs­sä Ju­ma­laa ja huu­ta­mas­sa: ”Siu­nat­tu hän ku­nin­gas, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä! Tai­vaas­sa rau­ha ja kun­nia kor­keuk­sis­sa!”

Fa­ri­seuk­set ei­vät sii­tä pi­tä­neet ja käs­ki­vät Jee­sus­ta kiel­tä­mään sen. Jee­sus sa­noi: ”Jos he oli­si­vat vai­ti, niin ki­vet huu­tai­si­vat”. Näh­des­sään kau­pun­gin Jee­sus puh­ke­si it­kuun, kos­ka hä­nen oma kan­san­sa ei tun­te­nut omaa et­sik­ko­ai­kaan­sa. (Luuk. 19:35–44.)

Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Men­kää kaik­ki­al­le maa­il­maan ja ju­lis­ta­kaa evan­ke­liu­mi kai­kil­le luo­duil­le” (Mark. 16:15). Maa­il­ma on tänä ai­ka­na mo­nien ko­et­te­le­muk­sien kou­ris­sa, on kai­ken­lais­ta hä­tää ja ah­dis­tus­ta. ”Niin myös te, kuin te nä­et­te nä­mät ta­pah­tu­van, tie­tä­käät, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on läs­nä” (Luuk. 21:31).

Vie­lä kuu­luu evan­ke­liu­mi, joka on Ju­ma­lan voi­ma. Tä­män voi­man omis­ta­mi­seen kut­su­taan ar­mos­ta osat­to­mi­a­kin. Eräs­tä mies­tä moi­tit­tiin sii­tä, et­tä hän oli liit­ty­nyt Ju­ma­lan las­ten jouk­koon. Hä­nen vas­tauk­sen­sa moit­tei­siin oli, et­tä an­toi­vat par­haan tar­jouk­sen: sain ar­mos­ta kaik­ki syn­ti­ni an­teek­si. ”Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois” (Ps. 32:1).

26.1.2021

Her­ra puo­lus­taa kan­saan­sa, hän sää­lii pal­ve­li­joi­taan, kun hän nä­kee, et­tei heil­lä enää ole voi­maa, et­tä he ovat uu­pu­nei­ta, niin suu­ret kuin pie­net. 5. Moos. 32:36

Viikon kysymys