Pu­hu­ja pyy­tää al­ku­ru­kouk­ses­sa Ju­ma­lal­ta, et­tä hän avai­si kuu­li­joil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­lai­suuk­sia. Sa­maa olen it­se pyy­tä­nyt aloit­ta­es­sa­ni tätä kir­joi­tus­teh­tä­vää.

Efe­so­lais­kir­je (Ef. 1:22–­23) pu­huu näis­tä sa­lai­suuk­sis­ta, tai­vaal­li­sis­ta aar­teis­ta, hen­gel­li­ses­tä siu­nauk­ses­ta ja Ju­ma­lan lap­seu­des­ta. Jär­ki ei nii­tä kä­si­tä, ih­mi­nen voi ym­mär­tää nii­tä vain us­kon­sa kaut­ta.

Kir­je tuo esil­le Kris­tuk­sen suh­det­ta seu­ra­kun­taan. Kris­tus on sen pää, joka yh­dis­tää muut jä­se­net toi­siin­sa:

Kir­je ku­vaa us­ko­vai­sia elä­vik­si ki­vik­si ra­ken­nuk­ses­sa, jos­sa Kris­tus on kul­ma­ki­ve­nä. Pää­nä Kris­tus var­je­lee ja tu­kee seu­ra­kun­taa ja ru­koi­lee sen puo­les­ta.

Kris­tuk­ses­sa seu­ra­kun­ta on py­hien jouk­ko, ”to­tuu­den pyl­väs ja pe­rus­tus” (1. Tim. 3:15).

Ra­jat, joi­ta ei sil­mil­lä näe

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ra­jat ei­vät ole in­hi­mil­li­sil­lä sil­mil­lä ero­tet­ta­vis­sa (Luuk. 17:20).

Pel­toon kät­ket­ty aar­re on yk­si Jee­suk­sen ver­taus Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta: se näyt­tää hal­val­ta, mut­ta sii­nä on si­säl­lä kal­lis aar­re, elä­vä us­ko ja sen kaut­ta ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ulos jou­tu­nut ei vält­tä­mät­tä enää näe sitä. Sen si­jaan sii­hen si­säl­le pääs­syt ihas­te­lee ”van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, jot­ka Pyhä Hen­ki an­taa” (Room. 14:17). Tämä on yk­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­lai­suus.

Us­kon tuo­reut­ta­ja

Pyhä Hen­ki on to­tuu­den hen­ki (Joh. 14:17). Se vai­kut­taa Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa.

Jo­kai­nen, jol­la on Pyhä Hen­ki, voi an­taa toi­sel­le syn­nit an­teek­si (Joh. 20:22–23).

Py­hän Hen­gen kaut­ta saar­na­tul­la evan­ke­liu­mil­la on ih­meel­li­nen voi­ma, sil­lä se voi­ma tu­lee Ju­ma­lal­ta (Room. 1:16). Sen voi­man avul­la py­sym­me us­ko­mas­sa, ja sen voi­man kaut­ta to­teu­tu­vat us­kon he­del­mät. Se on ih­mei­tä te­ke­vä voi­ma: se on elä­väk­si te­ke­vä, se tuo­reut­taa us­ko­am­me ja se pys­tyy myös hen­gel­li­ses­ti kuol­leen he­rät­tä­mään elä­vään us­koon.

Tämä on suu­rem­pi ih­me, kuin pa­ran­taa ruu­miil­li­nen sai­raus (Joh. 14:12), sil­lä kyse on ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä, jo­hon ver­rat­tu­na ajal­li­nen elä­mäm­me on ohi­kii­tä­vä het­ki (Ps. 90:9-10).

Val­ta­kun­nan mu­ka­na tu­lee kaik­ki

Jee­sus it­se ke­hot­ti et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, jon­ka myö­tä meil­le lu­va­taan kaik­ki tar­vit­se­mam­me (Matt. 6:33). Kal­leim­man aar­teen rin­nal­la ajal­li­set rik­kau­det kal­pe­ne­vat.

Saam­me ru­koil­la päi­vit­täin, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tu­li­si yhä lä­hem­mäs, et­tä oli­sin ihan siel­lä kes­kel­lä, ku­ten lam­mas lau­mas­saan ha­kien tur­vaa toi­sis­taan.

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­her ki­teyt­tää näin: ”Minä us­kon, et­tä maan pääl­lä on pie­ni pyhä jouk­ko ja yh­tei­sö, joka koos­tuu pel­kis­tä py­his­tä ih­mi­sis­tä. Sil­lä on yk­si pää, Kris­tus, ja Pyhä Hen­ki on kut­su­nut sen kool­le. Sil­lä on yk­si us­ko, yk­si mie­li ja ym­mär­rys. Sil­lä on mo­nen­lai­sia ar­mo­lah­jo­ja, mut­ta se on yk­si­mie­li­nen rak­kau­des­sa, puo­lu­ei­ta ei sii­nä ole ei­kä ha­jaan­nus­ta. Sii­hen mi­nä­kin kuu­lun, olen sen osa ja jä­sen, osal­li­nen sen kai­kis­ta aar­teis­ta ja kes­ki­näi­ses­tä yh­tey­des­tä. Pyhä Hen­ki on ve­tä­nyt mi­nut sii­hen ja liit­tä­nyt sen jä­se­nek­si an­ta­mal­la mi­nun kuul­la Ju­ma­lan sa­naa, jota edel­leen­kin saan kuul­la.” (Lut­her, Iso Ka­te­kis­mus)

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tun­to­merk­ki on rak­kaus. Mikä on suu­rem­paa rak­kaut­ta, kuin ra­kas­taa lä­him­mäi­sen kuo­le­ma­ton­ta sie­lua?

Veli Tuo­mi­vaa­ra

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 2.1.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Han­nes Päi­vi