Ant­ti Koi­vis­to

Ta­pa­sin us­ko­vai­sen mie­hen. Heti en­sim­mäi­se­nä ter­veh­ties­säm­me hän tun­nus­ti us­kon­sa. Esi­tel­les­sään it­se­ään hän mai­nit­si ole­van­sa ateis­ti. Hän siis us­koi, et­tä Ju­ma­laa ei ole ole­mas­sa.

Eh­kä pap­pi­na he­rä­tin mie­hes­sä mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia ja tun­tei­ta, ja sik­si sain mah­dol­li­suu­den mie­len­kiin­toi­seen kes­kus­te­luun. Kes­kus­te­lun ai­ka­na ja sen jäl­keen jäl­leen ker­ran mie­tin, mik­si us­kon niin kuin us­kon ja mik­si teen pa­pin töi­tä.

Mie­hen mu­kaan us­kon­not ovat ih­mis­ten kek­sin­töä, ja ne ovat tuo­neet maa­il­maan pal­jon kär­si­mys­tä ja pa­haa. Esi­merk­ki­nä hän mai­nit­si muun mu­as­sa ris­ti­ret­ket, ka­to­li­sen kir­kon jär­jes­tä­mät vai­not ja ny­ky­a­jan is­la­mi­lai­set it­se­mur­ha­pom­mit­ta­jat. Sik­si tuo mies sa­noi us­ko­van­sa ih­mi­seen ei­kä us­kon­toon.

Minä olin asi­as­ta eri miel­tä. Minä en us­ko ih­mi­seen, en­kä us­kon­toon. Us­kon­not ovat lii­an usein vä­li­nei­tä ih­mis­ten val­lan­käy­töl­le ja ah­neu­del­le, ja Ju­ma­laa käy­te­tään pe­rus­tee­na pa­haan ja vää­ryy­teen. Ajat­te­len siis, et­tä us­kon­nois­sa nä­ky­vä paha ja vää­ryys ei­vät ole­kaan Ju­ma­las­ta, vaan ih­mi­sis­tä, jot­ka käyt­tä­vät nii­tä vä­li­nei­nään aja­es­saan omia etu­jaan. Sa­mal­la ta­voin ih­mi­set ovat pa­han vä­li­nee­nä käyt­tä­neet hy­väk­seen myös ateis­mia muun mu­as­sa Neu­vos­to­lii­tos­sa.

Kes­kus­te­lun ku­lu­es­sa mi­nul­le tuli tun­ne, et­tä tuo ih­mi­nen ei ol­lut kos­kaan pääs­syt tun­te­maan Ju­ma­laa, vaan hän oli ai­na näh­nyt ai­no­as­taan ih­mi­sen ja tä­män ra­ken­ta­mat ju­ma­lat. Mi­nus­sa hän näki ih­mi­sen, joka toi­mit­te­lee us­kon­nol­li­sia ri­tu­aa­le­ja ja su­mut­taa lä­him­mäi­si­ään ju­ma­lal­la sekä muul­la us­kon­nol­li­sel­la hö­lyn­pö­lyl­lä saa­dak­seen it­sel­leen toi­meen­tu­lon.

Kuin­ka sit­ten pää­si­si nä­ke­mään Ju­ma­lan kai­ken in­hi­mil­li­sen si­jas­ta? On­ko se yli­pää­tään mah­dol­lis­ta? Minä us­kon, et­tä on. Eh­kä Ju­ma­lan täy­tyy ava­ta sil­mäm­me nä­ke­mään kaik­ki in­hi­mil­li­nen ja sii­hen liit­ty­vä epä­täy­del­li­syys ja pa­huus, jot­ta he­räi­sim­me et­si­mään py­sy­väm­pää to­tuut­ta ja tur­vaa. Eh­kä Ju­ma­lan täy­tyy näyt­tää ih­mi­sel­le, jos us­kon­to on täl­le vain vä­li­ne it­se­ko­ros­tuk­seen sekä val­taan, ja he­rät­tää et­si­mään to­del­lis­ta Ju­ma­laa. Epä­re­hel­li­set ja Ju­ma­lan tah­don vas­tais­ta elä­mää elä­vät is­ra­e­li­lai­set tu­li­vat temp­pe­liin pal­ve­le­maan vil­pil­li­ses­ti Ju­ma­laa. Heil­le Je­re­mia muis­tut­ti: ”Kuul­kaa Her­ran sana” (Jer.7:2).

To­del­li­nen sa­nan kuu­le­mi­nen on sitä, et­tä ih­mi­nen aset­tuu Ju­ma­lan sa­nan pei­lin eteen. Kat­soo it­se­ään ja elä­mään­sä pei­lin kaut­ta. Sen pei­lin kuva on kir­kas ja pe­lot­ta­van re­hel­li­nen. Hoo­se­an kir­jas­sa Ju­ma­la sa­noo pro­fee­tan suul­la: ”Sik­si olen lä­het­tä­nyt pro­feet­ta­ni lyö­mään tei­tä, olen lä­het­tä­nyt sa­na­ni, sa­nan, joka sur­maa. Mi­nun oi­keu­te­ni on kir­kas kuin valo. Us­kol­li­suut­ta minä vaa­din, en uh­ri­me­no­ja, Ju­ma­lan tun­te­mis­ta, en polt­touh­re­ja.” (Hoos. 6:5–7.)

Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta ju­lis­tet­tu Ju­ma­lan sana sur­maa, mut­ta se myös he­rät­tää eloon. Epä­toi­vois­ta, it­seen­sä ja ih­mi­siin pet­ty­nyt­tä se kut­suu us­ko­maan Kaik­ki­val­ti­aa­seen ja ka­tu­vaa ar­mah­ta­vaan Ju­ma­laan, joka lä­het­ti poi­kan­sa pa­han voit­ta­jak­si ja epä­täy­del­lis­ten ih­mis­ten syn­tien so­vit­ta­jak­si.