Mik­ko Pi­si­lä

Ju­ma­la on valo, ja hä­nel­lä on val­ta yli pi­mey­den (1. Joh. 1:5). Lop­pi­ai­se­na lu­em­me Je­sa­jan pro­fe­ti­aa: ”Kat­so, pi­meys peit­tää maan, yön synk­kyys kan­sat. Mut­ta si­nun tai­vaal­le­si ko­ho­aa aa­mun­koi, Her­ran kirk­kaus hoh­taa si­nun yl­lä­si.” (Jes. 60:2.)

Je­sa­jan lu­paa­ma valo on yl­lät­tä­vä, ih­meel­li­nen, kir­kas ja kes­tä­vä. Se jää lois­ta­maan Ju­ma­lan kau­pun­gin yl­le: ”Nou­se, lois­ta kirk­kaa­na, Je­ru­sa­lem, sil­lä si­nun va­lo­si saa­puu ja Her­ran kirk­kaus koit­taa si­nun yl­le­si” (Jes. 60:1).

Sii­o­nin kau­pun­gin va­lo­na on sen ku­nin­gas (Ilm. 21:23). Lop­pi­ai­se­na saam­me iloi­ta Jee­suk­sen saa­pu­mi­ses­ta kan­san­sa kes­kel­le. Hän on Ni­ke­an us­kon­tun­nus­tuk­sen sa­no­jen mu­kai­ses­ti ”val­keus val­keu­des­ta, tosi Ju­ma­la tosi Ju­ma­las­ta”. Hän an­taa va­lon omal­le kan­sal­leen, ja tuo valo kut­suu kaik­kia kan­so­ja luok­seen: ”Kan­sat tu­le­vat si­nun va­lo­si luo ja ku­nin­kaat si­nun aa­mun­koit­too­si. Nos­ta sil­mä­si, kat­so ym­pä­ril­le­si: he kaik­ki ovat ko­koon­tu­neet, he saa­pu­vat, si­nun poi­ka­si, jot­ka tu­le­vat kau­kaa, si­nun tyt­tä­re­si, joi­ta sy­lis­sä kan­ne­taan. Sinä näet tä­män kai­ken ja lois­tat ilos­ta, ra­jus­ti lyö sy­dä­me­si, rin­ta­si avar­tuu, kun me­ren rik­kau­det vyö­ry­vät ran­noil­le­si ja si­nun kä­sii­si an­ne­taan kan­so­jen vau­raus, kun si­nut peit­tää ka­me­lien pal­jous, Mi­di­a­nin ja Efan ka­me­lin­tam­mo­jen vyö­ry. Koko Sa­ban väki saa­puu, kul­taa ja suit­su­ket­ta kan­ta­en, ja kaik­ki he ylis­tä­vät Her­raa.” (Jes. 60:3–6.)

Je­sa­jan näky on täyn­nä va­loa ja sy­dä­men poh­jas­ta pulp­pu­a­vaa iloa. Tuo ilo on sa­man­lais­ta kuin Jee­suk­sen ker­to­muk­ses­sa tuh­laa­ja­po­jan pa­luus­ta: juh­la­kau­pun­kiin saa­pu­via pa­ka­na­kan­so­ja ei koh­del­la vie­rai­na, vaan per­heen­jä­se­ni­nä.

Efe­so­lais­kir­je ker­too, kuin­ka edel­lä ku­vat­tu näky on to­teu­tu­nut: Kris­tus on so­vin­to­kuo­le­mal­laan ha­jot­ta­nut kaik­ki vi­hol­li­suu­den muu­rit. Rau­ha ja rak­kaus on tul­lut sekä ih­mis­ten ja Ju­ma­lan vä­lil­le et­tä ih­mis­ten kes­kuu­teen. Maa­il­mas­sa vail­la toi­voa ja Ju­ma­laa elä­neet ovat pääs­seet lii­ton kan­san jä­se­nik­si, omis­ta­maan Ju­ma­lan lu­pauk­sia (Ef. 2:12–16). He ovat tuo­neet vau­rau­ten­sa ja omai­suu­ten­sa mu­ka­naan Ju­ma­lan kau­pun­kiin. He ym­mär­tä­vät nii­den ole­van Ju­ma­lan an­ta­mia lah­jo­ja, joi­den tar­koi­tuk­se­na on ilon ja­ka­mi­nen: ”Ku­kin meis­tä on saa­nut oman ar­mo­lah­jan­sa, sen jon­ka Kris­tus on näh­nyt hy­väk­si an­taa – – va­rus­taak­seen kaik­ki seu­ra­kun­nan jä­se­net pal­ve­lu­työ­hön, Kris­tuk­sen ruu­miin ra­ken­ta­mi­seen.” (Ef. 4:7, 12.)

Ju­ma­lan valo kut­suu yhä luok­seen nii­tä, jot­ka ovat jää­neet il­man toi­voa ja Ju­ma­laa. Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mis­ta sä­tei­lee valo, joka siir­tää ih­mi­sen pi­mey­den val­las­ta Ju­ma­lan rak­kaan Po­jan val­ta­kun­taan, kuo­le­man ot­tees­ta ikui­sen elä­män osal­li­suu­teen (Kol. 1:13).

Tämä aar­re on kät­ket­ty sa­vi­as­ti­oi­hin, sil­lä Hen­gen pal­ve­lu­vir­kaa hoi­ta­vat it­ses­sään köy­hät mut­ta ar­mah­de­tut syn­ti­set ih­mi­set (2. Kor. 3–4). He pyy­tä­vät kaik­kia kan­so­ja ja ih­mi­siä suos­tu­maan so­vin­toon Ju­ma­lan kans­sa: ”Ju­ma­lan työ­to­ve­rei­na me ve­to­am­me tei­hin: ot­ta­kaa Ju­ma­lan ar­mo vas­taan niin, et­tei se jää tur­hak­si! Hän­hän sa­noo: – Oi­ke­al­la het­kel­lä olen kuul­lut si­nua, pe­las­tuk­sen päi­vä­nä olen tuo­nut si­nul­le avun. Juu­ri nyt on oi­kea het­ki, juu­ri nyt on pe­las­tuk­sen päi­vä.” (2. Kor. 6:1–2.)