Ver­taus fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta osoit­taa, et­tä Ju­ma­la ra­kas­taa syn­tin­sä tun­te­vaa ja tun­nus­ta­vaa ih­mis­tä.

Ver­taus fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta on esi­merk­ki­ker­to­mus. Sen ope­tus on otet­tu sa­man to­del­li­suu­den pii­ris­tä kuin sen ha­vain­nol­li­nen ku­vaus. Jee­sus esit­ti tä­män ker­to­muk­sen oma­van­hurs­kail­le, jot­ka vä­hek­syi­vät mui­ta. Hän sa­noi­kin: En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta pa­ran­nuk­seen vaan syn­ti­siä. Myös ope­tus­lap­set kuu­li­vat ver­tauk­sen.

Kak­si ru­koi­li­jaa

Ver­tauk­sen ta­pah­tu­ma­paik­ka­na on Je­ru­sa­le­min temp­pe­li. Kak­si eri­lais­ta ru­koi­li­jaa osal­lis­tui yh­tei­seen aa­mu- tai il­ta­ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen temp­pe­lis­sä. Rin­nak­kain oli­vat mal­li­hurs­kaak­si tun­nus­tet­tu fa­ri­seus ja hyl­ki­ö­nä pi­det­ty pub­li­kaa­ni.

Fa­ri­seus oli var­mas­ti saa­nut mo­nen ih­mi­sen kun­ni­oi­tuk­sen nä­ky­vän hurs­kau­ten­sa vuok­si. Pub­li­kaa­ni oli mie­hit­tä­jä­val­ti­on pal­ve­luk­ses­sa ole­va tul­li­mies, joka sai osak­seen mui­den ih­mis­ten hal­vek­sun­nan. Pub­li­kaa­nit me­net­te­li­vät usein epä­re­hel­li­ses­ti työs­sään.

Fa­ri­seus aset­tui Is­ra­e­lin mies­ten esi­pi­has­sa sei­so­maan eril­leen muis­ta. Hän ru­koi­li ää­neen oi­ke­as­sa ru­kou­sa­sen­nos­sa kas­vot ja kä­det ylös ko­ho­tet­tui­na.

Pub­li­kaa­ni jäi ru­koi­le­maan taka-alal­le. Hä­nel­lä oli nöy­rä, syn­tin­sä tun­te­van ru­kou­sa­sen­to. Sil­mien kat­se oli luo­tu maa­han, kä­det alas­päin si­vuil­la. Hä­nen eleen­sä ja lyön­nit rin­taan­sa ku­vas­ta­vat sitä suur­ta tus­kaa, mitä hän tun­si syn­ti­syy­ten­sä vuok­si.

Fa­ri­seus ylis­ti it­se­ään

Fa­ri­seuk­sen ru­kous al­koi Ju­ma­lan kiit­tä­mi­sel­lä. Ju­ma­laa tu­lee­kin kiit­tää sii­tä, et­tä hän var­je­lee vää­ryy­des­tä ja tur­mi­on po­luil­ta. Kui­ten­kin fa­ri­seuk­sen kii­tos muut­tui oma­hy­väi­sek­si it­se­ke­huk­si. Kii­tol­li­suus oli lo­pul­ta täy­del­lis­tä oma­van­hurs­kaut­ta ja rak­kau­de­ton­ta yli­mie­li­syyt­tä. Kun hän ver­ta­si it­se­ään mui­hin ih­mi­siin, hän aset­tui tois­ten ylä­puo­lel­le. Kos­ka hän ru­koi­li ää­neen, hä­nen sa­nan­sa saat­toi­vat kan­tau­tua pub­li­kaa­nin­kin kor­viin. Fa­ri­seus ei ru­koil­lut nöy­rä­nä Ju­ma­lan edes­sä, vaan har­joit­ti hurs­kaut­ta ih­mis­ten edes­sä.

Syn­tien vält­tä­mis­tä kos­ke­viin an­si­oi­hin fa­ri­seus li­sä­si kers­ka­ten myön­tei­set, yli­mää­räi­set­kin suo­ri­tuk­sen­sa. Moo­sek­sen laki vaa­ti paas­to­a­mis­ta vain ker­ran vuo­des­sa, suu­re­na so­vin­to­päi­vä­nä. Tämä mies – niin kuin muut­kin in­nok­kaim­mat fa­ri­seuk­set – paas­to­si kah­des­ti vii­kos­sa, maa­nan­tai­sin ja tors­tai­sin. Näin hän ku­vit­te­li osal­lis­tu­van­sa kan­san­sa syn­tien so­vit­ta­mi­seen.

Lain mu­kaan maan tuot­teis­ta oli mak­set­ta­va kym­me­nyk­set, mut­ta ker­to­muk­sen fa­ri­seus mak­soi kai­kes­ta omai­suu­des­taan. Hän mak­soi kym­me­nyk­set jopa os­tok­sis­taan­kin, sil­lä tuo­tan­to­ket­jus­sa ole­vat maan­vil­je­li­jät ja kaup­pi­aat usein lai­min­löi­vät oman kym­me­nys­vel­vol­li­suu­ten­sa.

Fa­ri­seus teki tyh­jik­si suu­ret uh­rauk­sen­sa, kun hän vaa­ti niis­tä it­sel­leen hen­gel­lis­tä an­si­o­ta. Toi­sin kävi Kor­ne­liuk­sen ru­kous­ten ja al­mu­jen. Ne nou­si­vat uh­ri­na Ju­ma­lan eteen (Ap. t. 10:4). Kor­ne­lius et­si Ju­ma­lan ar­moa ku­ten tä­män ver­tauk­sen pub­li­kaa­ni­kin.

Pub­li­kaa­ni ru­koi­li ar­mah­dus­ta

Pub­li­kaa­nin ru­kou­sa­sen­to ku­vas­taa jo hä­nen nöy­rää sy­dä­men ti­laan­sa. Fa­ri­seuk­sel­la ei ol­lut mi­tään syn­nin­tun­toa, mut­ta pub­li­kaa­ni tun­nus­ti avoi­mes­ti täy­del­li­sen syn­ti­syy­ten­sä. Hä­nen ru­kouk­sen­sa kes­kit­tyi yh­teen ai­no­aan pyyn­töön: Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen!

Pub­li­kaa­nia pai­noi­vat eh­kä tul­li­mie­he­nä pe­ri­tyt yli­mää­räi­set mak­sut ja muut syn­nit. Ju­ma­la oli he­rät­tä­nyt pub­li­kaa­nin oman­tun­non, ja hän tun­si ole­van­sa py­hän Ju­ma­lan edes­sä unoh­ta­en ih­mi­set. Hän pyy­si ar­mah­dus­ta.

Joka it­sen­sä alen­taa, se ko­ro­te­taan

Jee­sus teki esi­merk­ki­ker­to­muk­sen­sa lo­puk­si joh­to­pää­tök­set. Hän to­te­si, et­tä pub­li­kaa­ni meni ko­tiin­sa hurs­kaam­pa­na kuin fa­ri­seus (jae 14, ala­vii­te). Fa­ri­seus kat­se­li hal­vek­su­en mui­ta ih­mi­siä oman van­hurs­kau­ten­sa kuk­ku­loil­ta. Hän ei tun­te­nut ar­mon val­ta­kun­taa. Jee­sus jät­ti fa­ri­seuk­sen ka­do­tuk­sen ti­laan. Pub­li­kaa­nin sy­dän oli val­mis ot­ta­maan vas­taan an­teek­si­an­ta­muk­sen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta.

Va­pah­ta­jan työ­tä teh­des­sään Jee­sus ju­lis­ti ky­lis­sä ja kau­pun­geis­sa: ”Tai­vas­ten val­ta­kun­ta on tei­tä lä­hes­ty­nyt. Teh­kää pa­ran­nus ja us­ko­kaa evan­ke­liu­mi.” Use­at pub­li­kaa­nit tun­si­vat syn­ti­syy­ten­sä ja us­koi­vat evan­ke­liu­min syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sek­si. Yk­si Jee­suk­sen ope­tus­lap­sis­ta­kin oli en­ti­nen tul­li­mies, pub­li­kaa­ni. Kun Jee­sus pyy­si tul­li­a­se­mal­la työ­tään te­ke­vää Mat­teus­ta seu­raa­maan hän­tä, tämä jät­ti kai­ken ja seu­ra­si Jee­sus­ta.

Jee­sus ate­ri­oi ker­ran fa­ri­seus Si­mo­nin ko­to­na. Kut­su­jen isän­tä suo­ras­taan pöy­ris­tyi, kun syn­ti­nen nai­nen, syn­tin­sä an­teek­si saa­nee­na, tuli kyy­ne­lil­lään pe­se­mään Jee­suk­sen ja­lat ja hiuk­sil­laan ne kui­va­si. Sii­nä­kin ti­lai­suu­des­sa Jee­sus osoit­ti, mi­ten por­tot ja pub­li­kaa­nit me­ne­vät en­nen fa­ri­seuk­sia Ju­ma­lan val­ta­kun­taan (Matt. 21:31).

Teks­tis­sä hyö­dyn­net­ty raa­ma­tun­koh­taa: Luuk. 18:9–14

Ju­ha­ni Pit­kä­lä

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 18.1.2017