Ju­ma­lan ja ih­mi­sen vä­lil­lä on kui­lu, jon­ka vain Ju­ma­la voi ylit­tää. Em­me voi tie­tää Ju­ma­las­ta, el­lei hän it­se ker­ro it­ses­tään, il­moi­ta it­se­ään.

Tä­män Ju­ma­la on teh­nyt. Hän on pu­hu­nut ih­mi­sel­le pat­ri­ark­ko­jen ja pro­feet­to­jen kaut­ta sekä oman Poi­kan­sa, Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta (Hepr. 1:1–3). Tämä vä­li­tön suo­ra il­moi­tus, jon­ka Ju­ma­la an­toi pro­fee­toil­le ja apos­to­leil­le ja hei­dän kaut­taan muil­le ih­mi­sil­le, ei ol­lut hei­dän omaa pu­het­taan, vaan he pu­hui­vat Py­hän Hen­gen joh­ta­mi­na sen, min­kä sai­vat Ju­ma­lal­ta (2. Piet. 1:21).

Kris­tuk­sen työ jat­kuu

Jee­suk­sen tai­vaa­seen as­tu­mi­sen jäl­keen apos­to­lit jat­koi­vat hä­nen työ­tään. Jee­suk­sen lu­pauk­sen mu­kaan Pyhä Hen­ki opet­ti apos­to­lei­ta ja pa­laut­ti hei­dän mie­liin­sä kai­ken, mitä Jee­sus oli heil­le pu­hu­nut (Joh. 14:26). Pyhä Hen­ki joh­ti hei­dät tun­te­maan koko Kris­tuk­sen to­tuu­den, ei vain jo­ta­kin osaa sii­tä. Pyhä Hen­ki il­moit­ti apos­to­leil­le sen, min­kä sai Kris­tuk­sel­ta (Joh. 16:12–16).

Raa­ma­tun mu­kaan Jee­sus Kris­tus it­se on to­tuus ja ar­mo. Tie­to muut­tuu, mut­ta to­tuus py­syy ai­na sa­ma­na, muut­tu­mat­to­ma­na. (Joh. 1:17, 14:6; Hepr. 13:8.) Tä­män Ju­ma­lan muut­tu­mat­to­man to­tuu­den saim­me ko­ko­naan Kris­tuk­ses­sa. Vaik­ka il­moi­tuk­sen ai­ka on päät­ty­nyt apos­to­lei­hin, Kris­tuk­sen työ maa­il­mas­sa jat­kuu hä­nen seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­gen työ­nä (KO 44).

Muut­tu­ma­ton op­pi

Kos­ka koko to­tuus on il­moi­tet­tu apos­to­leil­le, mi­tään li­säil­moi­tus­ta ei enää voi ta­pah­tua ei­kä tar­vit­se ta­pah­tua. Kaik­ki on jo Kris­tuk­ses­sa. Apos­to­li Paa­va­li muis­tut­taa säi­lyt­tä­mään apos­to­lien ju­lis­ta­man Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min sel­lai­se­na kuin he ovat sen alun pe­rin ju­lis­ta­neet. Paa­va­li ja Pie­ta­ri täh­den­tä­vät kir­jeis­sään, et­tä evan­ke­liu­min si­säl­tö tu­lee säi­lyt­tää muut­tu­mat­to­ma­na seu­ra­kun­nas­sa. Pie­ni­kin muu­tos vää­ris­tää koko opin. He va­roit­ta­vat vää­ris­tä opet­ta­jis­ta, jot­ka pyr­ki­vät kul­jet­ta­maan tu­hoi­sia har­ha­op­pe­ja seu­ra­kun­nan kes­kuu­teen (1. Tim. 6:20–21; 2. Piet. 2:1).

Saar­nan si­säl­töä pi­tää­kin ai­na ar­vi­oi­da sen si­säl­lön mu­kaan, ei ju­lis­ta­jan per­soo­nan tai hä­nen ar­vo­val­tan­sa pe­rus­teel­la. Paa­va­li to­te­aa ga­la­ta­lais­kir­jees­sä yk­si­se­lit­tei­ses­ti, et­tä jos joku – joko he it­se tai vaik­ka­pa tai­vaan en­ke­li – ju­lis­taa evan­ke­liu­mia, joka on vas­toin sitä mitä apos­to­lit ovat al­ku­jaan ju­lis­ta­neet, hän ol­koon ki­rot­tu (Gal. 1:6–12).

Raa­mat­tu työn pe­rus­ta­na

Tuo Van­han ja Uu­den tes­ta­men­tin py­hien ja Kris­tuk­sen kaut­ta ta­pah­tu­nut il­moi­tus on tal­len­net­tu Raa­mat­tuun. Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki opet­taa ym­mär­tä­mään tätä il­moi­tus­ta (Luuk. 24:32). Sen vuok­si kai­ken ope­tuk­sen tu­lee pe­rus­tua Raa­mat­tuun. Jos ope­tus ei pe­rus­tu Raa­mat­tuun, se on ai­no­as­taan ih­mis­mie­li­pi­tei­tä, joil­la ei ole Ju­ma­lan sa­nan ar­vo­val­taa. Esi­mer­kik­si Paa­va­li erot­ti tar­kas­ti oman mie­li­pi­teen­sä Her­ran käs­kys­tä eli Kris­tuk­sen il­moi­tuk­ses­ta (1. Kor. 7:25, 40).

Apos­to­lien te­ois­sa ker­ro­taan juu­ta­lai­sis­ta, jot­ka ot­ti­vat Paa­va­lin saar­naa­man sa­nan vas­taan ja tut­ki­vat joka päi­vä, oli­ko heil­le saar­nat­tu sana Raa­ma­tun mu­kais­ta (Ap. t. 17:11). Yhä edel­leen on sekä saar­naa­jien et­tä kuu­li­joi­den hyvä tut­kia Raa­mat­tua, jot­ta py­sym­me Ju­ma­lan sa­nan pe­rus­tal­la, niin ku­kin meis­tä kuin yh­des­sä seu­ra­kun­ta­na­kin.

Py­hän Hen­gen joh­da­tus

On hyvä muis­taa, et­tä us­ko avaa ym­mär­rys­tä mut­ta ei tee meis­tä ereh­ty­mät­tö­miä. Us­ko­vai­se­na­kin voi ereh­tyä, ku­ten Pie­ta­ril­le kävi. Pie­ta­ri ei ha­lun­nut Jee­suk­sen kuo­le­van ris­til­lä. Hä­nen aja­tuk­sen­sa oli­vat ym­mär­ret­tä­viä, mut­ta ne nou­si­vat ih­mi­sen luon­nos­ta ja oli­vat ris­ti­rii­das­sa Ju­ma­lan aja­tus­ten ja suun­ni­tel­mien kans­sa. Juu­ri tätä en­nen Pie­ta­ri oli tun­nus­ta­nut Jee­suk­seen Mes­si­aak­si ja Ju­ma­lan po­jak­si. Tä­män hän ym­mär­si oi­kein Ju­ma­lan il­moi­tuk­sen, ei oman luon­ton­sa pe­rus­teel­la. (Matt. 16:13–17, 21–23). Her­ran apos­to­lis­sa­kin nä­kyi sel­ke­äs­ti kak­si­o­sai­suus: in­hi­mil­li­nen tur­mel­tu­nut luon­to ja uu­si luon­to, Ju­ma­lan voi­ma, ar­mo.

Juu­ri sik­si, et­tä me ereh­dym­me mut­ta Ju­ma­lan sana ei, on tär­ke­ää, et­tä koko ajan pa­laam­me sii­hen, mitä Raa­mat­tu opet­taa ja pyy­däm­me, et­tä Pyhä Hen­ki avai­si meil­le Kris­tus­ta, Ju­ma­lan to­tuut­ta. Raa­ma­tus­sa Ju­ma­la on il­moit­ta­nut tah­ton­sa ja mi­ten se täy­te­tään. Op­pi on ai­na ol­lut yh­tä yk­sin­ker­tai­nen: us­kon kaut­ta Kris­tuk­seen.

Veli-Pek­ka Ot­t­man

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 2. Piet. 1:21

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 3/2016