Ei ole vai­ke­aa huo­ma­ta, et­tä ny­kyih­mi­nen ha­lu­aa hal­li­ta elä­mään­sä ja jopa kuo­le­maan­sa. Jos­tain nä­kö­kul­mas­ta kat­so­en oman elä­män hal­lit­se­mi­nen on tie­ten­kin oi­kein. On tar­peel­lis­ta, et­tä huo­leh­dim­me it­sel­lem­me ja per­heel­lem­me vaat­teet, ko­din ja ruo­kaa, mak­sam­me las­kut, pi­däm­me lu­pauk­sem­me ja eläm­me kun­non kan­sa­lai­sen elä­mää. Elä­mäm­me on täl­löin hal­lin­nas­sa.

Elä­män hal­lit­se­mi­ses­sa voi men­nä myös har­haan. Sil­loin ih­mi­nen ko­et­taa hal­li­ta elä­mään­sä Ju­ma­lan an­ta­mien ra­jo­jen yli. Mit­kä ne ra­jat ovat?

Ih­mi­sel­le an­ne­tut teh­tä­vät

Luo­mi­ses­sa ih­mi­sel­le an­net­tiin teh­tä­viä. En­sin­nä­kin ih­mi­sel­le sa­not­tiin, et­tä hä­nen tu­lee li­sään­tyä, täyt­tää maa ja ot­taa se val­taan. Toi­sek­si hä­nen tu­lee val­li­ta luo­ma­kun­taa. Val­lit­se­mi­sel­la ei Raa­ma­tus­sa tar­koi­te­ta mie­li­val­tais­ta hyö­dyn­tä­mis­tä vaan hal­lit­se­mis­ta Ju­ma­lan ku­va­na eli oi­keu­den­mu­kai­ses­ti ja suo­jel­len. Kol­man­nek­si an­net­tiin teh­tä­vä vil­jel­lä ja var­jel­la luo­ma­kun­taa (1. Moos. 1:28, 2:15).

Ih­mi­sen teh­tä­vät näyt­tä­vät hy­vin elä­män­myön­tei­sil­tä. En­sin­nä­kin ih­mi­nen on Ju­ma­lan kump­pa­ni uu­den elä­män syn­nyt­tä­mi­ses­sä ja toi­sek­si hä­nel­le us­ko­taan teh­tä­vä hoi­taa ja var­jel­la ole­mas­sa ole­vaa elä­mää.

Ju­ma­la mää­rit­tää hy­vän

Luo­mis­ker­to­mus aut­taa mei­tä nä­ke­mään ih­mi­sen ja Ju­ma­lan toi­min­nan ra­jat. Kun poh­dim­me esi­mer­kik­si kä­si­tys­tä avus­te­tus­ta kuo­le­mas­ta (eu­ta­na­si­as­ta) tai lap­set­to­muus­hoi­dois­ta, voim­me ky­syä, ovat­ko ne ih­mi­sel­le an­ne­tun teh­tä­vän mu­kai­sia. Aut­ta­vat­ko ne ih­mis­kun­taa li­sään­ty­mään tai val­lit­see­ko tai var­je­lee­ko ih­mi­nen sil­loin luo­ma­kun­taa?

Ky­sy­myk­set ei­vät ole help­po­ja, ja jos­kus ih­mi­nen ko­et­taa sel­viy­tyä niis­tä ve­to­a­mal­la Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiu­teen. Näin aja­tel­len ih­mi­nen voi­si esi­mer­kik­si ak­tii­vi­ses­ti avus­taa tois­ta ih­mis­tä kuo­le­maan luot­ta­en sii­hen, et­tä kaik­ki­val­ti­aa­na Ju­ma­la vii­me kä­des­sä päät­tää, an­taa­ko hän yri­tyk­sen on­nis­tua vai ei.

On var­mas­ti niin, et­tä te­ke­mi­sem­me ei­vät on­nis­tu, el­lei Ju­ma­la niin sal­li, ja toi­saal­ta te­ke­mi­sem­me on­nis­tu­vat vain, jos Ju­ma­la sal­lii. Mut­ta ky­sy­mys ei ole sii­tä, mitä Ju­ma­la voi tai mitä hän sal­lii, vaan sii­tä, mil­lai­seen teh­tä­vään ih­mi­nen on ase­tet­tu.

Mii­kan kir­jan (6:8) mu­kaan ih­mi­sel­le on il­moi­tet­tu, mikä hä­nel­le on hy­vää ja et­tä hä­nen tu­lee va­el­taa Ju­ma­laa kuun­nel­len (myös 5. Moos. 10:12). Ju­ma­la siis il­moit­taa hy­vän ja ha­lu­aa ih­mi­sen seu­raa­van sitä. Ih­mi­sen teh­tä­vä ra­jau­tuu tä­hän; hy­vän mää­rit­tä­mi­nen ei ole hä­nen teh­tä­vän­sä. Jo syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­muk­ses­sa kui­ten­kin ku­va­taan, et­tä ih­mi­sen pe­rus­syn­ti on halu ol­la Ju­ma­la. Ih­mi­nen ha­lu­ai­si it­se mää­rit­tää elä­mi­sen­sä ra­jat.

Us­ko ja etiik­ka kuu­lu­vat yh­teen

Use­at ai­kam­me kes­kei­sis­tä ky­sy­myk­sis­tä pa­lau­tu­vat kä­si­tyk­seen ih­mi­sen ja Ju­ma­lan teh­tä­vis­tä. Jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa us­ko muut­tuu usein etii­kak­si, jos­sa ih­mi­nen mää­rit­te­lee te­ke­mi­sen­sä ra­jat. Tois­ten mie­les­tä ra­jat löy­ty­vät ih­mi­soi­keus­ju­lis­tuk­ses­ta, tois­ten mie­les­tä kaik­ki lää­ke­tie­teen mah­dol­lis­ta­ma on ih­mi­sen käy­tet­tä­vis­sä. Ih­mi­ses­tä tu­lee oman etiik­kan­sa mää­rit­tä­jä.

Raa­ma­tun mu­kai­nen ih­mis­ku­va so­tii täl­lais­ta kä­si­tys­tä vas­taan. En­sim­mäi­nen us­kon­kap­pa­le tun­nus­taa sel­väs­ti, et­tä Ju­ma­la on kai­ken luo­ja, kai­ken hy­vän ja kai­ken elä­män an­ta­ja. Ih­mi­sen teh­tä­vä on Ju­ma­lan teh­tä­väl­le alis­tei­nen: ih­mi­nen on luo­mis­työs­sä kump­pa­ni, ei hal­lit­si­ja. Jos tämä pe­ru­sa­se­tel­ma hor­juu, mi­kään eet­ti­nen ky­sy­mys ei ase­tu oi­ke­aan uo­maan­sa. Jos taas Luo­ja saa säi­lyä Luo­ja­na ja ih­mi­nen Luo­jan työ­to­ve­ri­na, moni eet­ti­nen on­gel­ma rat­ke­aa, kun ih­mi­nen ky­syy it­sel­tään: mi­ten toi­mi­sin niin, et­tä oli­sin Ju­ma­lan apu­na, elä­män ja hy­vän puo­lel­la.

Eh­kä me eläm­me kris­ti­nus­kon his­to­ri­as­sa vai­het­ta, jos­sa ko­e­tel­laan eri­tyi­ses­ti suh­det­tam­me en­sim­mäi­seen us­kon­kap­pa­lee­seen. Ih­mi­sen on vai­kea an­taa Ju­ma­lal­le Ju­ma­lan paik­ka. Ih­mi­nen yhä sel­vem­min ha­lu­aa hal­li­ta elä­mään­sä ja kuo­le­maan­sa Ju­ma­lan ta­voin.

Us­ko kui­ten­kin avaa en­sim­mäi­ses­sä us­kon­kap­pa­lees­sa suun­nat­to­man tur­van: oma, lä­heis­te­ni ja kaik­kien ih­mis­ten elä­mä ja kuo­le­ma ei­vät ole mi­nun ei­kä ke­nen­kään ih­mi­sen kä­sis­sä. Ne ovat iki­ai­kai­sen, kaik­ki­val­ti­aan, vii­saan ja ereh­ty­mät­tö­män Luo­jan kä­sis­sä. Sen suu­rem­paa tur­vaa ei voi ol­la.

Veli-Pek­ka Ot­t­man

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 20.7.2016.