Elä­män­pol­ku joh­taa toi­si­naan ylä­mä­keen, toi­si­naan saa naut­tia myö­täi­ses­tä ala­mä­es­tä. Vii­me vuo­si­na olen ko­ke­nut kak­si va­ka­vaa sai­raut­ta, imu­sol­mu­ke­syö­vän ja leu­ke­mi­an. Ne ovat ol­leet mi­nul­le to­del­li­sia vas­ta­mä­kiä. Häm­mäs­te­len sitä, et­tä olen yhä elos­sa. Se on to­del­lis­ta myö­tä­mä­keä.

Toi­saal­ta syö­vät­kin ovat voi­neet ol­la myö­tä­käy­mi­siä, kos­ka Luo­ja on ne mi­nul­le suo­nut. Olen var­maan tar­vin­nut ne.

Jos aja­tel­laan vain ra­haa, oli­sin jou­ta­nut jo läh­te­mään, kos­ka olen jää­nyt tänä vuon­na eläk­keel­le ja ja syön yh­teis­kun­nan kuor­mas­ta. Täl­lai­nen aja­tus on var­maan tyy­pil­li­nen tuo­reil­le olo­neu­vok­sil­le. No, mi­nun ei kuu­lem­ma tar­vit­se aja­tel­la näin.

Kai­ken muun li­säk­si muu­tim­me ke­säl­lä ny­kyi­ses­tä pää­kau­pun­gis­ta en­ti­seen. Vä­hem­mis­tä­kin ta­pah­tu­mis­ta aja­tuk­set myl­ler­ty­vät.

Kai mi­nun pi­tää suo­rit­taa jo­kin krii­si.

Olen al­ka­nut ym­mär­tää, et­tä it­se elä­män li­säk­si myös sen pi­tuus on lah­ja. Olen ih­me­tel­lyt, mi­hin mi­nun nyt pi­täi­si ai­ka­ni käyt­tää, kun Luo­ja on an­ta­nut mi­nul­le jat­ko­a­jan. Voin vain ar­vail­la hä­nen tar­koi­tuk­si­aan.

Nyt sai­sin naut­tia elä­män kii­reet­tö­myy­des­tä, mut­ta en tai­da osa­ta. Tem­pe­ra­ment­ti­ni luo kii­ret­tä tyh­jäs­tä. Vä­lil­lä to­sin voi­ma­ni eh­ty­vät ja mi­nun on pak­ko le­vä­tä, toi­pi­las kun olen.

Eläk­keel­le jää­mi­sen jäl­keen nuk­ku­mis­tot­tu­muk­se­ni me­ni­vät vink­sal­leen. Val­voin myö­hään ja nu­kuin pit­kään. Olen nyt op­pi­nut, et­tä kan­nat­taa nuk­kua ih­mi­sik­si, et­tä eh­tii pi­tem­pään ole­maan kii­rei­nen.

On mi­nul­la ihan oi­kei­ta­kin me­no­ja. Saam­me ai­ka ajoin viet­tää vai­mo­ni kans­sa ai­kaa las­tem­me ja las­ten­las­tem­me kans­sa. On myös tär­ke­ää ta­va­ta ys­tä­viä ja ka­ve­rei­ta.

Olen maa­lan­nut ai­ka pal­jon tau­lu­ja pa­rin kol­men vii­mei­sen vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na. Sitä ei kan­na­ta teh­dä ra­han vuok­si. Niin­pä sen jat­ka­mi­nen ei tun­tu­nut mie­lek­kääl­tä elä­ke­läis­työl­tä. Nyt olen kui­ten­kin oi­val­ta­nut, et­tä sil­lä­kin voi ol­la jo­kin sa­lat­tu mer­ki­tys. Olen in­nos­tu­nut jat­ka­maan. Eh­kä elä­ke­läi­nen saa teh­dä jo­ta­kin mer­ki­tyk­se­tön­tä­kin. Tämä on nyt mi­nun ”työ­tä­ni”. Voin kes­kit­tyä te­ke­mi­seen to­sis­sa­ni, mut­ta en ole ta­lou­del­li­ses­ti riip­pu­vai­nen tu­lok­sis­ta. Miel­tä läm­mit­tää kui­ten­kin, kun töi­tä­ni os­te­taan ja ne pää­se­vät ko­tei­hin kat­sel­ta­vik­si.

Toi­sen työ­maa­ni mer­ki­tyk­sen ym­mär­rän sel­vem­min. MI­nul­le eh­do­tet­tiin en­sim­mäi­sen syö­pä­mat­ka­ni alus­sa, et­tä voi­sin al­kaa kir­joit­taa blo­gia uu­des­ta ti­lan­tees­ta­ni. Otin vin­kis­tä vaa­rin ja pe­rus­tin blo­gin ja an­noin sen ni­mek­si Sai­raan ra­kas elä­mä. Kir­joi­tin sii­nä tun­nois­ta­ni ja aloin kir­joit­taa muus­ta­kin. Täl­lai­sel­le blo­gil­le tun­tui ole­van ti­laus, ja kir­joi­tan sitä yhä, kos­ka sitä vie­lä­kin lu­e­taan. Ajat­te­len, et­tä blo­gin pi­tä­mi­nen on vuo­ro­vai­ku­tus­ta, ja olen sen kaut­ta mu­ka­na yh­teis­kun­nas­sa.

Olen al­ka­nut ar­vos­taa myös sitä, et­tä meil­lä on vai­mo­ni kans­sa enem­män ai­kaa toi­sil­lem­me. Van­he­tes­sam­me voim­me ope­tel­la yhä pa­rem­min tu­ke­maan toi­si­am­me.

Tur­kuun on ol­lut help­po aset­tua, kos­ka olem­me oi­ke­as­taan pa­luu­muut­ta­jia. Tur­ku on opis­ke­lu­kau­pun­ki­ni. Nuo­re­na avi­o­pa­ri­na­kin asuim­me tääl­lä jon­kin ai­kaa. Edel­li­ses­tä tur­ku­lai­suu­des­tam­me on kau­an, mut­ta on ol­lut mu­ka­va to­de­ta kuin­ka luon­te­vas­ti ta­los­te­lu us­ko­nys­tä­vien kans­sa tääl­lä jat­kuu vuo­si­kym­men­ten­kin jäl­keen.

Ihan hy­väl­tä näyt­tää, kun jak­san taas ol­la kii­rei­nen. Krii­si tun­tuu muo­vau­tu­van myö­tä­mä­ek­si.

Heik­ki Hon­ka­la